Dynaamiset ihmiset (en ole yksi heistä)

Yksi vanhenemisen eduista on kyky nähdä ihmiset paitsi yksilöinä, myös tyyppeinä. Oikeastaan tavallinen koululuokka jo pitää sisällään nuput, jotka tulevaisuudessa aukeavat porukan humoristi-kukaksi, joukon menestyjä-kukaksi ja yhteisön reppana-kukaksi. Tietysti yllätyksiäkin tulee vastaan – joskus nupullaan oleva menestyjä aukeaakin reppanaksi ja toisaalta reppana voi löytää itsestään uusia, yllättäviä puolia päätyen menestyjäksi ihmissuhteissa, perhe-elämässä tai työelämässä.

Minun nenäni on herkkä haistamaan dynaamisen ihmistyypin. Ehkä se johtuu siitä, että kotonani minulle annettiin kaikki mahdolliset eväät tulla dynaamiseksi (paljon valkohampaista hymyä, luontevaa, rentoa puhetta, alleviivattua ystävällisyyttä – reippautta), joten tyyppi on sitä kautta tuttu. Jossakin vaiheessa vain tapahtui jotakin ja opin melkeinpä vieroksumaan dynaamisia ihmisiä. Näitä "muuta systeemiä sisältäpäin"-tyyppejä, hyvin uratietoisia ja ulkopuolista tunnustusta kaipaavia tyyppejä. 

Olen tuntenut näitä dynamoja ja joskus he ahdistavat minua. Ahdistaa se ylenpalttinen energia, jatkuva puheenpulina, korostettu intomieli ja partiolaisen aina valmis-reippaus. Itse en enää pysty esittämään dynaamista tyyppiä kuin korkeintaan muutaman päivän ajan. Sen jälkeen kulissit romahtavat. Nykyisin en tosin esitäkään tarmoa uhkuvaa dynamoa, vaan olenpa oma itseni: mietteliäs ja joskus hajamielinen, ystävällinen ja rauhallinen, taipuvainen näkemään hassuja asioita oudoissa yhteyksissä.  

Monet menestyvät ihmiset ovat tätä dynaamista tyyppiä. Toisaalta monissa kuolevaisissakin on sitä luonteenpiirrettä – opettajissa sitä huomaa joskus. Ja hoitoalalla. 

Joidenkin ihmisten energia ja elämänhalu antavat voimaa toisillekin. He ikään kuin lataavat toisten pattereita, levittävät ympärilleen lämmintä tunnelmaa. Toiset taas ovat varsinaisia energiasyöppöjä, kuin parikymmentä vuotta vanhoja jääkaappeja. Muutaman päivän ajan kun joutuu olemaan tällaisen ihmisen lähistöllä, niin olo on kuin olisi kaivanut lapiolla ojaa täyden työpäivän ajan – olo on nääntynyt. Tällaiset ihmiset eivät levitä hyvää tekevää lämpöä ympärilleen, vaan hohkaavat sairasta lämpöä, kuumetta. Tällaisten ihmisten puhelinäänikin on pelottavan pirteä, pirtsakka, he ovat vaativia ja aina menossa.  

Ehkä olennaista on aitous. Aidosti energinen ja pirteä saa muut rentoutumaan – aitous välittyy. Dynaaminen epäaito taas aiheuttaa ahdistusta, koska dynaamisuus on vain väline ja keino päästä päämäärään. Ihmiset vaistoavat sen. 

Höyrysin dynaamisista ihmisistä PuoLiskoisellekin pari minuuttia sitten. Osoitin hänen tuttavapiiristään sopivia kandidaatteja ja nimesin omista piireistäni muutaman myös. Toivottavasti PuoLiskoinen tajusi mitä tarkoitan – monista avuistani huolimatta osaan joskus olla hiukan hämärä.

Muutakin kuin Muumimamma

Luin Boel Westinin kirjan Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä. Nautin siitä: tässä on tehty perinpohjaista työtä. Tukholman yliopiston kirjallisuustieteen professori Westin on kiistatta kotonaan muumimaailmassa, olihan se myös hänen väitöskirjansa aiheena. Tässä tuoreessa elämänkerrassa kirjailijan elämänvaiheet aina varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen on tallennettu ja avattu lukijan silmien eteen. Edes kipeitä perheasioita ei ole painettu unholaan: Tove Janssonin vaikeat välit isäänsä otetaan esille, kuin myös vanhenevan äidin luomat syyllisyydentunteet. Janssonin suhdetta elämänkumppaniinsa Tuulikki Pietilään sivutaan, mutta mikään rakkaussuhteen syväluotaus ei tämä kirja ole.  

Kirjassa on kiitettävän paljon myös muita kuin muumikuvia ottaen huomioon, että juuri muumeistaan Jansson tunnetaan parhaiten. Tove Janssonin omakuvat ovat kiehtovia. Hänen kirjeensä ja korttinsa ovat ihmeellisiä. Ja sanottakoon ihan näin henkilökohtaisella tasolla, että kadehdin hänen käsialaansa. Se oli niin tasaista, mutta silti persoonallista.