Ajatuksia apteekissa

Olin tänään muiden toimieni ohella apteekissa. Näin vanhan naisen, joka oli ostamassa lääkkeitä miehelleen. Nainen asioi reseptiasiakkaiden puolella ja selitti sen seitsemät asiat farmaseutille. Kuinka on iskiasta ja muuta vaivaa, mutta kesä nyt sentään piristää.

Siinä yksi mahdollinen tulevaisuudenkuva: vanhuudenpäivät ihmisenä, joka hakee sosiaalista kontaktia asiakaspalvelutilanteissa. Tuleekohan minustakin sellainen, venytän farmaseuttien kärsivällisyyttä apteekeissa? Toisaalta kaikista vanhoista ihmisistä ei tule sellaisia: eiväthän omatkaan isovanhempanikaan sen kaltaisia olleet.

Jotkut ihmiset ovat yksin, toiset taas yksinäisiä. Siinä on suuri ero. Yksin olevaa ihmistä säälitään, ihan kuin ympäristö tietäisi tuota ihmistä paremmin mikä hänelle sopii ja mistä koostuu onnellinen elämä. Oikeastaan on yhtä monta tapaa olla onnellinen vanhus kuin on olla onnellinen aikuinen tai onnellinen lapsi.

Joskus tuntuu kuin olisi olemassa jokin sellainen ennakkoasenne, ettei vanhuus voi olla muuta kuin kärsimystä. Ehkä me aktiivi-iässä (kauhea ilmaus, entäpä kaikki passiiviset aktiivi-ikäiset tai aktiivit passiivi-ikäiset?) emme oikeastaan tahdo pohtia paljonkaan vanhuutta. Kun sen sulloo vaikka sitten ankeaankin stereotypiaan (Yksinäinen Vanhus, Sairas Vanhus, Tarpeeton Vanhus, Masentunut Vanhus), niin ainakin se on käsitelty ja sen voi unohtaa. Vanhuudessa voi olla oma laiha lohtunsa, mutta vain jos tietyt reunaehdot täyttyvät, eli siis kotona käy jatkuva trafiikki velvollisuudentuntoisten lasten ja lastenlasten toimesta.

Minä haluaisin olla Eksentrinen Vanhus, Riippumaton Vanhus ja Häpeämätön Vanhus. Tuo viimeinen tarkoittaa estotonta menneiden ihannoimista ja kipakoita yleisöosastokirjoituksia – jos siihen aikaan enää yleisöosastoja onkaan – aiheesta kuinka ennen oli kaikki paremmin.

Kirjaston kautta

Kävin tänään hakemassa Antony Beevorin kirjan Normandia 1944. Olen ehtinyt sen jo aloittaa – Atwood-kausi on siis ainakin hetken aikaa katkolla.        

One comment

  1. Ninni says:

    Ansku – 23:25, Lauantaina 25. Heinäkuuta 2009.:
    Olen aina toivonut, että minusta tulisi vanhana Kivaranmummu II. Kivaranmummu, eli äitini äiti, on 89-vuotias. Hän tekee yhä taidokkaampia käsitöitä kuin itse ikinä uskaltaisin haaveillakaan, leipoo ja kokkaa suussasulavia herkkuja, kirjoittaa muistelmia (joista osa on päätynyt kirjastoon asti), seuraa aikaansa ja omaa käsittämättömän hyvän huumorintajun. Liikkuminen ei ehkä ole enää yhtä sujuvaa kuin aikoinaan, mutta järjenjuoksu sitäkin vauhdikkaampaa. Vastakin hän oli ”lukaissut” Barack Obaman 543-sivuisen omaelämäkerran! Ollapa joskus yhtä ihana vanhus kuin Kivaranmummu; siinä on esikuvaa kerrakseen.

    P.S. Kivaranmummu on elänyt yksin, leskenä, jo melkein kolmekymmentä vuotta. Se ei silti ole häntä katkeroittanut. Upea, kaunis, rakas ihminen.

    Ninni – 22:39, Sunnuntaina 26. Heinäkuuta 2009.:
    Vanhemman polven ihmiset ovat oikeasti käsityöihmeitä! Ainakin osa. On hienoa, että sinulla on tuollainen ”roolimalli”! Itse tahtoisin yli kaiken välttää KATKEROITUMISTA vanhenemisen myötä. Joistakin ihmisistä tulee katkerankitkeriä, ja se vasta on ikävää. Monet sellaiset etenkin, jotka ovat elämässään ”uhranneet” kauheasti toisten hyväksi. Sitten kun he kokevat, etteivät saa vastalahjaa uhrautumisestaan, niin seuraa katkeroituminen.

    Leskeys voi olla raskasta – ihailen isoäitiäsi siitä, että hän on sen jaksanut noin hyvin kestää. Minustakin tulee leski jonakin päivänä (suokoon Jumala, että se päivä on kaukana) ja varmasti se tulee olemaan koettelemus!

Kommentointi on suljettu.