Minähän olen tunnetusti lainkuuliainen ja kunnollinen ihminen par excellence, mutta luinpa silti elämänkerran toisesta leiristä: Ralph ”Sonny” Bargerin Hell's Angel, Sonny Bargerin elämä ja The Hell's Angels Motorcycle Club. Kieli on törkyistä, mustavalkoisia partamiesten kuvia riittää, eikä väkivallan kanssa ole säästelty.
Helvetin enkeleistä tuli perhe pojalle, jonka oma äiti oli hylännyt. Kerho mahdollisti epäkypsän elämäntavan jatkamisen pitkälle aikuisikään ja aina vanhuuteen asti. Yksinäisenä sutena leimautuisi moottoripyörää palvova ja sillä reissaava ihminen vain huvittavaksi kummajaiseksi, mutta kun ympärillä on muita samanlaisia niin johan kelpaa.
Paikoitellen Barger puhuu itsensä pussiin ja pussinsuun komeasti kiinni. Hän mainostaa enkelien suojelevaa asennetta naisia kohtaan, mutta kirjan sivuilta paljastuu parikin tästä poikkeavaa anekdoottia. Eräässä tapauksessa kerhon jäsen ”läpsi” vaimoaan ja potkaisi koiraansa vielä kaupan päälle. Ketään ei vaimon ”läpsiminen” näyttänyt kuohuttavan (koirasta puhumattakaan). Barger itsekin kuittaisi tapahtuman tyyliin sellaista sattuu. Läpsijää arvostellut mies sen sijaan pahoinpideltiin.
Kerhon jäsenillä oli/on kummallinen asenne liiveihinsä. Niitä pitää ”puolustaa” henkeen ja vereen, eikä kerhon jäsen saa olla tappelematta suun soittajien tai muiden haastajien kanssa. Mieleen tulee parikin kertaa sen kaiken lapsellisuus: isot miehet leikkimässä sotaa pikkupoikien lailla.
Ihmettelen moottoripyörien lumousta. Jos itse sanoisin olevani onnellisimmillani korjatessa ompelukonetta tai leivänpaahdinta, niin minua pidettäisiin hulluna. Miksi sitten on yhtään sen parempi asua autotallissa kädet mustina moottoripyörän jäljiltä? Kone on kuitenkin aina kone.