Avainsana: sitaatit

Pahoja verenpaineuutisia

Sain tänään tietää erään perheenjäseneni korkeasta verenpaineesta. Lääkitys on annettu, tarkalleen ottaen lääke numero 2 on käytössä: ensimmäinen pillerilaatu ei sopinut. Olen ollut koko päivän ajan jokseenkin järkyttyneessä mielentilassa, koska verenpaine tässä tapauksessa on todettu stressiperäiseksi.

Ehdotin kunnon sairaslomaa eli "saikkua", kuten nykyisin on tapana sanoa. Tähän paineinen vastasi ettei hän voi sitä tehdä. Työt pöydällä eivät tule tehdyksi ja niitä kasaantuu loman aikana vain lisää. Lisäksi sairaslomallakin soitellaan työpaikalta kotiin. Kuinka tuttua.

Jos työnantaja ei maksa työntekijälleen kännykän pitämisestä mukana, niin minusta salainen puhelinnumero on ihan hieno juttu. Ja salainen tarkoittaa salaista: ei kannata alkaa sitä antaa "vain yhdelle" työkaverille, koska sen tietää lähtevän käsistä ja pian ollaan taas aloituspisteessä. Salainen puhelinnumero rauhoittaa arkea ihan ihmeellisellä tavalla. Ei kilise, ei pirise, ei nouse paineet.

Ihmisillä on lisäksi merkillinen taipumus luulla liikoja itsestään. Kukaan ei ole korvaamaton. Ei ainakaan työpaikalla – kotona perheen keskuudessa asia on tietysti toinen. Jos on olemassa tulipalokiireisiä asioita, niin ne tulevat kyllä hoidetuksi vaikka niitä yleensä hoiteleva olisi sairaslomalla. Jos taas ne ovat niin merkityksettömiä asioita, että ne voi pistää toisen pöydälle odottelemaan epämääräistä paluuta – no, sitten ne kestävät kyllä odotella siinäkin vaiheessa, kun sairaslomalainen palaa.

Itsensä voi hyvin tappaa työllä, mutta niin kauan kun siitä ei saa mitään bonusta tai mitalia niin eipä tuo taida kannattaa. Tilalle tulee vain joku toinen istumaan sen saman pöydän ääreen. Puolen vuoden kuluttua kukaan ei enää muista siinä ennen istunutta.

Televisiosta tuttu

Luin Mark Levengoodin hymyilyttävän hauskan kertomuskokoelman Niin pieni ihmissydän on. Arkisia elämän sattumuksia kuvataan siinä pilke silmäkulmassa. Huumori on hauskaa, muttei ilkeää. Levengood näyttäytyi jokin aika sitten televisiossa Levengood Suomesta-sarjassa, jossa vilahteli tunnettuja suomalaisia vierailemassa. Sarja ei minulle oikein auennut, mutta kirja(t) ovat mainioita.

Maanantain sitaatti..

.. tulee Novaliksen Fragmenteista: "Kun näet jättiläisen, tarkista ensin auringon asema nähdäksesi onko kyseessä kääpiön varjo."

Kakkua ja kateutta

Suomi on minulle Onnela ja Elysium samassa paketissa, mutta lienee vain rehellistä todeta maamme olevan melko perinneköyhä. Tämä ihan jo olosuhteiden pakosta. Meillä on aina rakennettu puusta ja kun on alkanut lahota – tai muoti muuttunut – niin on revitty sumeilematta alas ja aloitettu jotain Ihan Uutta. Yliopistoperinteemme on nuorta: meidän saadessamme ensimmäisemme 1600-luvulla oli Italiassa, Ranskassa ja Englannissa jo vuosisatainen akatemiaperinne. Jopa jouluisin hautausmailla palavat kynttilät ovat nekin nuori ilmiö luterilaisessa Suomessa: tapa on huomattu ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1921*. Minne vain silmä siintää, niin siellä se tapaa nuoria perinteitä, ainakin jos vertaa keskieurooppalaiseen kulttuuriympäristöön.

Ja mitä sitten saimmekaan kuulla. Stockmann käytännöllisesti katsottuna ajaa pienen, mutta perinteikkään leipomoliikkeen konkurssiin. Leipomon, joka 1930-luvulta asti on tehnyt juuri sitä yhtä ja ainoaa Ellen Svinhufvudin kakkua. Kyllä vain: kakun resepti ei sinänsä ole mikään suuri salaisuus, sen eri versioita löytää googlettamalla kuka hyvänsä. Mutta vain leipomo Stellalla oli juuri tuo presidentin rouvalta saatu oikeus kutsua heidän kakkuaan Ellen Svinhufvudin kakuksi. 

Tiedän ihmisiä, joille Linnan juhlien ykkösinstituutio ei ole presidentti. Joillekin vieraille ne todelliset instituutiot ovat Linnan booli ja Ellen Svinhufvudin kakku, jonka leipomo Stella toimittaa. Tämä perinne katkesi nyt peruuttamattomalla tavalla.  

Katsoin asiasta kertovan MOT-ohjelman ja olen netin kautta lukenut lehtijuttujakin asian tiimoilta. Jos muistini minua oikein palvelee – voin toki väärässäkin olla – maksoi Stellan Ellen-kakku noin 18 euroa. Stockmannin korvaava kakku, sans rival, taisi pyöriä hinnaltaan 12 euron paikkeilla. Mitä uuden kakun leiponut firma ja Stockmann ovat keskenään sopineet, sitä en tiedä. Tiedän vain omasta kokemuksesta, että Stockmannin asiakaskunta tuskin leipäjonoihin päätyy, vaikka kakku maksaisikin muutaman euron enemmän kuin nyt. 

Onko kaiken, ihan kaiken, oikeasti oltava kaupan? Onko kilpailu – ja mahdollisimman raaka sellainen – todellakin arvo sinänsä, joka talloo kaiken muun alleen? Tuntuu hämmästyttävältä, että juuri konservatiivisen maineen omaava Stockmann sortuu tällaiseen. Olen pettynyt – oikeasti.  

En ole koskaan ollut Stockmannin kanta-asiakas, vaikka siellä käynkin silloin kun tieni vie Turkuun. Jos olisin kanta-asiakas, niin lopettaisin sen tähän paikkaan. Ihan vain sanoakseni, että minulle kaikki ei ole kaupan. Ilmeisesti Stockmannille on. Hyvä tietää. 

Kateus vie kalatkin vedestä

Presidentti Ahtisaaren saama Nobel-palkinto on sekin nostattanut taas kerran ihmisissä pintaan heidän kehnoimmat ominaisuutensa: pikkumaisuuden ja kateuden. Ilmeisesti Ahtisaaren pitäisi olla supermies: tehdä rauhaa maailmalla, mutta myös mystisesti kyetä estämään Suomessa tapahtuvat koulusurmat. Vasta sitten palkinto kai saisi tulla – tietysti sillä ehdolla, että siihen kuuluvat rahat annetaan pois (mieluiten varmaan arvostelijoille itselleen). Tällaista on tuotu esiin useammalla kuin yhdellä taholla, viimeksi erään iltapäivälehden keskustelupalstalla. 

Olen aina ajatellut ihmisten kateuden kohdistuvan niihin lähimmäisiin, jotka eivät ole itse tehneet mitään ansaitakseen asemansa. Ahtisaaren kadehtiminen on kuitenkin mielestäni hyvin vastenmielinen ja epäoikeudenmukainen ilmiö juuri siksi, koska se kohdistuu omilla ansioillaan pärjänneeseen ihmiseen. 

Pakko on siteerata Eino Leinon Äijön virttä:  Uskoin kerran ihmisihin,/ en nyt uskone enempi,/ ihmiset on ilvesheimo,/ paha, karsas, kahlehdittu;/ jos joku kohoopi heistä,/
sen he iskevät ijäksi,/ riemuitsevat rinnassansa:/ ollut meitä ei parempi!
 

*) Kustaa Vilkuna kertoo vuodesta 1921: nuori ylioppilas Lyyli Grotenfelt (!) aloitti tavan muistamalla jouluisella hautakynttilällä siskoaan, joka oli kuollut aikaisemmin samana syksynä.

Buxtehude

Buxtehuden kantaatit soivat kirkkaaseen syyspäivään. Niissä ei ole mitään pikkumaista, ei mitään arkista. Ne viittaavat ikuisuuteen. Aika on vähemmän kuin harha ja onni on mahdollista sille, joka näkee olennaisen.

Päivän sitaatti..

.. on kotoisin Stanislaw Jerzy Leciltä: maailma on sanojen liikakansoittama.