Vietän edelleenkin aikaani Ketunkivellä. Olavi Paavolaisen ajatteleminen täyttää minut suuttumuksella – voi mikä mies! Vanhoista valokuvista on vaikea nähdä syitä hänen naistenmiehen maineelleen: näen vain hintelän (paha, paha vika!) ja kaljuuntuvan, pitkänhuiskean miekkosen.
Ajat muuttuvat. Olavi Paavolainen sanoi jossakin vaiheessa Helvi Hämäläiselle, että ei tulisi sietämään kotonaan Hämäläisen aiemmasta avioliitosta syntynyttä poikaa. Oman aikansa lapsi Hämäläinen kuunteli rakastetun sanelun sanomatta vastaan. Vasta suhteen kariuduttua pysyvästi sanoi nainen, että pojasta eroaminen olisi hänelle samaa kuin vaatimus oman käden katkaisusta.
Isovanhempieni nuoruuden aikaan ei kuitenkaan ollut mitään velvollisuutta alkaa rakennella uusperheitä. Tiedän eräänkin tapauksen sotaorvosta, joka laitettiin sukulaisiin kasvattilapseksi, kun sotaleskiäiti meni uusiin naimisiin. Uusi mies ei suostunut pikkutyttöä kotonaan katselemaan, vaan tämä sai palata kotiinsa vasta sitten kun perheeseen syntyi lapsi. Silloin tarvittiin nimittäin ylimääräistä käsiparia lasta hoitamaan. Perheen muut lapset koulutettiin, mutta sotaorvolle sai kansakoulu riittää. Paikka kotona piti lunastaa jatkuvalla työnteolla. Niin muuttuvat ajat!
Helvi Hämäläisen miesmakua ei voi kiittää. Ensimmäinen mies – hänen poikansa isä Niilo Haapman – oli koko raskausajan tekemisissä toisen naisen kanssa ja avioliitto Helvin kanssa oli vain sopivuussyistä solmittu muodollisuus. Kirjailija joutui viemään poikaansa eteenpäin yksin, ilman mitään tukea lapsen elättämisessä. Köyhyys ja puute tulivat tutuiksi. En oikeastaan tiedä mistä ensimmäisen miehen kohdalla kiikasti, mutta ainakaan hän ei pystynyt minkäänlaista elantoa hankkimaan. Sitten suhde rautaisen itsekkään Paavolaisen kanssa – eipä todellakaan voi kuin sääliä. Sota-aikanakin Paavolainen ehti kirjeitse pitää yllä lemmenliekkiä lukuisiin naisiin. Muilla miehillä varmaan oli niihin aikoihin vähän muitakin kiireitä.
Katson valokuvien Helvi Hämäläistä, korkeaa, leveää ja älykästä otsaa, lujaa leukaa ja kirkkaita silmiä. Miksi jotkut naiset tuntuvat olevan kuin kirottuja – he eivät löydä arvoisiaan miehiä. On toki myös sellainen miestyyppi, joka haksahtaa merkillisiin naisvalintoihin ja surullista on sekin, rakastua hölmähtää onnettomuuden tuojaan. Ulkopuolinen voi nähdä rakastumisen mielettömyyden ja varoituskellot kumisevat sukulaisille ja ystäville. Mutta eivät koskaan hullaantuneelle itselleen.