Viime yö meni lukiessa Uschanovin pamflettia. Siitä selvittyäni katsoin vielä Keira Knightleyn tähdittämän elokuvan Ylpeys ja ennakkoluulo, vaikka olenkin kuullut sitä haukuttavan. Haukkujat ovat harvinaisen oikeassa. Elokuvasta puuttui minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan kaikki se, mikä tekee romaanista – ja brittien televisiosarjasta – viehättävän.

Televisiosarjassa loistanut Jennifer Ehle onnistui välittämään Elizabeth Bennettin henkevyyden ja huumorintajun. Ehlen Elizabeth on kirjallisen esikuvansa tapaan teräväkielinen, mutta kipakkuutta ja särmää pehmentää lempeän huvittunut suhtautumistapa ihmisten hullutuksiin. Knightleyn Elizabeth on puolestaan vuoroin remuisa ja vuoroin raivokohtauksen partaalla horjuva. Hän sinkauttelee nokkelia huomautuksiaan siihen malliin, että rohkeampaakin pelottaa moinen palavasilmäinen raivotar.

Knightley onnistuu myös näyttämään niin nälkiintyneeltä, että katsoja alkaa oikeasti epäillä Bennettin perheen sosioekonomista asemaa. Rikkaitahan he eivät toki olleet – siksi myös tarve solmia taloudellisessa mielessä edullisia avioliittoja – mutta ruokaa kai siinä talossa sentään saatiin? Nälkäinen on äkäinen, sanotaan, ja se saattaa  selittää Knightleyn Lizzien raivokkuuden. Pari kunnollista ateriaa ja Lizzie olisi ehkä löytänyt itsestään myös sen lempeämmän ja suvaitsevaisemman asennoitumistavan.

Elokuvan herra Darcy, Matthew Macfadyen, jää värittömäksi paperinukeksi, jonka on vaikea uskoa kykenevän rakastumisen kaltaiseen tunne-elämän ponnistukseen. Televisiosarjassa roolin esittänyt Colin Firth vakuutti intensiteetillään, mutta Macfadyen on väsähtänyt ilmestys, jonka tukka muuten näyttää likaiselta. Ja kyllä, tiedän kyllä varsin hyvin 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun peseytymismahdollisuudet ja peseytymismahdottomuudet, mutta kyseessähän on 21. vuosisadan ihmisille suunnattu elokuva.

Elokuvan ohjaaja Joe Wright vaikutti haastattelussa siltä, kuin ei olisi lukenut lainkaan itse romaania – tai sitten lukenut sen tavattoman huolimattomasti. Jo Bennettien äidin kutsuminen "upeaksi äidiksi" sai katsojan melkoisen yllättyneeseen tilaan. Läpi Jane Austenin romaanien on nimittäin havaittavissa piirre, joka nykyaikana varmaankin leimattaisiin moralisoinniksi: Austen kritisoi lasten laiminlyövää ja liiallisen sallivaa kasvatusta, jonka seuraukset saattavat pahimmassa tapauksessa tuhota kokonaisia perheitä. Bennettien perheen äiti kuuluu samaan kategoriaan kuin Kasvattitytön tarinan (alkukielisenä Mansfield Park) Fanny Pricen äiti ja lady Bertram. Kyseessä olevilta naisilta puuttuu ymmärrystä ja arvostelukykyä. He kohtelevat lapsiaan kuin hemmoteltuja sylikoiria, tai sitten ovat yksinkertaisesti liian väsyneitä tai laiskoja pitämään minkäänlaista kuria. 

Televisiosarjan ja elokuvan välillä on kymmenen vuoden ajallinen ero. Olisi ehkä kannattanut jättää romaani rauhaan vielä toiseksi vuosikymmeneksi, että Ehlen ja Firthin valovoimaiset esitykset olisivat ehtineet painua paremmin unholaan.