HI-virus onkin oletettua vanhempi vitsaus ihmisten parissa. Se saattoi siirtyä simpanssista ihmiseen jo sata vuotta sitten. Asiasta tuli Ongelma oikeastaan vasta silloin, kun länsimaissa – Yhdysvalloissa – todettiin HIV-positiivisia tapauksia 80-luvun alussa.

Se päivän uutisannista. Jopa HIV on antoisampi ja mielekkäämpi aihe kuin jatkaa kaikki-tietävät-minkä pyörittelyä. Nyt aselakia uusitaan ja hyvä niin, jos se tuo ihmisille turvallisemman olon. Jokainen aikuinen ihminen kai ymmärtää, ettei ketään voi oikeastaan estää kilahtamasta ja tappamasta lähimmäisiään, jos sikseen tulee. Tarvittaessa näppärälle ihmiselle riittää kaksi kättä ja black and decker uskomattoman tuhon tuottamiseksi.

Tervonjuontia

Olen yrittänyt lukea Jari Tervon Myyrää ja Ohranaa. Turhaa on ollut työ – en lämpene. Luin sentään Troikan jokin aika sitten ja osittain jopa pidin siitä. Se parani loppua kohti. Minä ja Tervo emme kai vain sovi yhteen, minulle hänen romaaniensa lukeminen on tervon – tai siis tervanjuontia.

Vaikea on yksilöidä ongelman syitä. Esimerkiksi Troikan idea oli hyvä. Sehän pohjautuu todellisiin tapahtumiin: Mannerheimiä vastaan tosiaankin suunniteltiin murhayritystä itsenäisyyden alkuaikoina. Asialla oli vuoden 1918 mittelössä tappiolle jäänyt osapuoli. Pidin siitä äänestä, jolla Tervo antoi Mannerheiminsä puhua: se tuntui aidolta. Mutta mielestäni pietarinsuomalaisten elämänvaiheisiin jumituttiin turhan pitkäksi aikaa ja tapahtumat lähtivät tietyssä mielessä liian kaukaa. Sisällissodan tapahtumia on viime aikoina käsitelty melko paljon, on Leena Landerin Käskyä ja Raja 1918-elokuvaa. Troikka olisi tietysti kutistunut sivumäärältään huomattavasti, jos tapahtumat olisivat lähteneet liikkeelle reilusti sodan jälkeen. Tuskinpa tuo olisi ollut suurikaan vahinko.

Minulle on aina ollut vaikeaa jättää joku lukemani kirja kesken. Nyt sen kuitenkin teen. 

Päiväkirjan lehdiltä

Kävimme Itä-Suomessa viime viikonloppuna. Pitkä automatka ei tällä kertaa suistanut minua epätoivoon: lohtuna oli jälleen kerran kirjastosta lainattu äänikirja, Henning Mankellin Hymyilevä mies. Sitä kuunnellessa matka sujui kohtuullisen hyvin. Tauot pidimme perinteisesti Forssassa, Lahdessa ja Utissa.

Äänikirjassa Kurt Wallander, Mankellin luoma sympaattinen poliisihahmo, jahtasi oman yritysimperiuminsa luonutta rahakeisaria Alfred Harderbergiä. PuoLiskoisen kanssa ällistelimme Wallanderin kömpelöä tapaa toimia ihmisten kanssa: en usko oikean poliisin koskaan menettelevän tuolla tavalla, suorastaan tietoisesti pyrkivän ärsyttämään ja saamaan ihmiset vastustuskannalle. 

Maanantaina kävimme Turussa erään sukulaiseni luona (isän serkku, isoäitini kummitytär). Siellä kohtasimme myös lumipallokoiran, bichon havanaisin, hänen uuden lemmikkinsä. Ihan kuin lelukoira! Ja saimme varmasti maailman parasta omenapiirakkaa. Sukulaiseni esimerkin innoittaman leipaisin minäkin tuossa äskettäin kermaliköörikakun ja tiikerikakun. Tiikerikakkua jäi pakastimeenkin, mutta kermaliköörikakku ei kauaa meillä vanhene.