Vietimme viikonlopun maaseudun rauhassa Itä-Suomessa. Uimaankin uskaltauduimme: veden lämpötila järvessä oli 15 astetta perjantaina, mutta se nousi muutamalla asteella sunnuntaita kohti. Sen verran pieni on se järvinen, jonka rannoilla kesiä vietämme.

PuoLiskoinen halusi uistella (se on eräs kalastamisen laji) ja minä, Rouva Avulias, olin mukana soutamassa. Airoista veteen tippuvassa pisarajonossa on jotain hypnoottista. Sitä katsellessa soutu etenee: tuntuu kuin ei voisi lopettaa, täytyy aina vain uudestaan nähdä se välkkyvä pisaroiden katkoviiva veden pinnalla. PuoLiskoinen sai yhdessä vaiheessa suorastaan hillitä vauhtiani.

Mietin kaloja, järven valtakunnan outoja asukkeja. Millainen suhde vallitsee niiden kalaihon ja veden välillä? Pisara tippuessaan airosta veteen lähettää aina vain laajenevia renkaita veteen. Tuntevatko kalat kaukanakin sen, että niiden valtakunnassa jokin värisee ja liikkuu? Ehkä se tuntuu kuin kosketuksena: järvessä tapahtuu jotain. Kalat vaikuttavat erillisiltä olennoilta, mutta ehkä niiden yhteys järveen ja veden elementtiin menee syvemmälle kuin meidän ihmisten kosketus omaan elementtiimme. Emme me ihmiset tunne sitä, jos joku lajitoverimme huitoo ilmaa tuskissaan, suutuksissaan tai iloissaan. Ihomme ei reagoi siihen – ilma tuntuu yhä samalta koskettaessaan meitä.

Kirjaostoksiinkin lankesin. Löysin taukopaikan myymälästä Ingmar Bergmanin Laterna magican ja Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Molemmat olen lukenut, mutta ostamisen myötä en enää joudu lainaamaan niitä uudestaan ja uudestaan kirjastosta.