”Näin taas ihan omituisen unen.” Näillä sanoilla kun aloitan, niin PuoLiskoinen jo tietää mitä tuleman pitää: vauhdikas (omasta mielestäni), tai pitkäveteinen (varmaan kaikkien muiden mielestä) kuvaus Nukkumatin minulle järjestämästä näytöksestä.

Niinpä niin, minä kuulun siihen onnettomaan joukkoon, joka ei pidä unia omana tietonaan. En tietenkään ihan kenelle vaan niitä selosta, vaan pääasiallisesti rääkkään niillä vain PuoLiskoista. Ajattelen aina hänen kertovan minulle jos uneni alkavat tympäistä yli sietokyvyn – ja sitä taas hän ei hienotunteisena ihmisenä tekisi!

Viime yö oli ikävä unennäön kannalta. Olin unen valtakunnassa nimittäin kehnoimmillani: antaen aikaani ihmisille, jotka sitä eivät olisi ansainneet. Inhosin itseäni siinä unessa, ehkä siksi koska se ei sittenkään ollut kovin kaukana todellisuudesta ja todellisesta itsestäni. On sitä tullut tehdyksi. Suututtaa, etten unessani tajunnut tehdä kuten tekisin nyt: ihan yksinkertaisesti vain kävelisin pois. Unessa kuuntelin sietämättömän Tärkeilevän Kääpiön leuhkintaa ja hymyilin laimean suvaitsevaisesti. Ja vaatteenikin vaivasivat minua; ylläni oli joku aivan mahdottoman epämukava mekko. Unessa oli kesä – se nyt olikin ainoa positiivinen seikka.

Iltatorkut taas näyttivät mielipuolisen unen häistä, jonne (muka) olisimme PuoLiskoisen kanssa menneet kuokkavieraiksi! Sille voi jo nauraa, se oli niin kaukana todellisuudesta ja häätkin olivat kuin joku sirkus tai markkinatapahtuma. Kovin kaukana kaikesta todellisesta.

Nyt

Todellisuus koskettaa minua tassuillaan: Nuppu pyrkii syliin puremaan possunmakuista puruluutaan. Todellisuuden käpälät ovat pehmeät, mutta peräänantamattomat. Todellisuus myös puhkii ja puhisee pureskellessaan.