Viime päivien vapaa-aika on sujunut Jacques Tatin elokuvia katsellessa (herra Hulot on lyömätön) ja Kjell Westön romaaneja kahlatessa.

Play Timessä Tati näyttää tuskallisella tarkkuudella sen maailman, jonka olemme luoneet: maailman täynnä mielivaltaisia elektronisia ulvahduksia ja pirinää, lasiseinäiset akvaariotalot, teknisten tehovempeleitten voittoisan marssin. Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tämä maailma nimittäin on hassu, kun se törmää yhteen vanhanaikaisen ihmislihan ja ihmisajattelun kanssa. Kaikki sekoilevat, harva on kuin kala vedessä. Useimmat taitavat olla jossain määrin muukalaisia, myönsivätpä he sen tai eivät. 

Minä olen paljon pohtinut näitä työkuutioita. Tarkoitan siis suurta tilaa, joka on työnantajan toimesta jaettu pikkuruisiin kuutioihin, joissa jokaisessa asustaa palkkaorja. Ne muistuttavat minun mielestäni pilttuita tai karsinoita, sellaisia joihin sullotaan eläimiä. Karsinavaikutelma sen kun korostuu, jos kuution seinät eivät ulotu noin 140 senttiä korkeammalle. Karsinoissa ihmishevosen on tarkoitus hirnua puhelimeen naapurin häiritsemättä. 

Joskus Tatin elokuvan jälkeen ja työkuutioiden pohdiskelun jälkeen sitä alkaa ajatella kaikenlaista. Kuten vaikkapa maanviljelystä ja sen käytännön toteutusta. Kuinka raivata pelto, miten viljellä sitä, kuinka kerätä sato. Ja mahtaisiko olla ylivoimaisen vaikeaa tulla toimeen omavaraistaloudessa. Sujuisiko minulta villan karstaaminen, saisinko lankaa ja kangasta syntymään. Suomen karttaa katsellessa katse kipuaa paljon Jyväskylää ylemmäs ja idemmäs.