Katson ulos ikkunasta ja näen vaahteramme oksilla paksun kerroksen lunta. Se näyttää niin hämäävän painavalta – sitä ihmettelee kuinka puu ollenkaan pysyy niin suoraryhtisenä taakkansa alla. Silmä ei näe, että kyseessä on kevyt pakkaslumi. Se näyttää paksulta ja painavalta, mutta on oikeasti kevyempää. Yksi pyyhkäisy ja se lentäisi kuin tomusokeri. Sitä pyyhkäisyä en vain tahdo tehdä. En tahdo rikkoa tämän valkoisen maailman hiljaisuutta.  

Lumen valkoisuus on nyt myös tuijissa ja koivuissa. Männyn kylkikin on saanut kuorrutteen. Lumipeitteisten männynlatvojen yläpuolella on pastellinvärinen talvitaivas. On kaunista ja niin rauhallista.

Hyviä enteitä

Minä en ennusta teenlehdistä enkä korteista, mutta kenties koirien käytöksestä voisi vetää jotain suuntaviivoja tulevaan? Kaksi karvaista ystäväämme kestivät hyvin elämänsä ensimmäisen vuoden vaihtumisen. Maaseudulla asumisessa on etunsa: kukaan ei tule meidän pihallemme rakettiriehumisineen tai muine mekastamisineen. Naapuristossa ammuttiin taivaalle yksi jos toinenkin valotähti, mutta meidän pienet ystävämme nukkuivat niistä huolimatta levollisina läpi yön.

Ehkä koirien käytös on hyvä enne. Ehkä se tarkoittaa tyyntä suhtautumista arkipäivän ongelmiin ja kykyä jättää huomiotta ärsyttävät asiat? Mistäpä sen tietää, ehkä Nupun ja Niiskun rauhallisuus tarkoittaa myös sitä, että ensi vuonna me kaksijalkaiset emme välitä niin paljon kaikesta näennäisestä loistosta ja paukkeesta, vaan keskitymme olennaiseen?