Vietimme perjantaita sormet öljyssä. Ikonit saivat vihdoin tarvitsemansa viimeistelyn ja imivätkin itseensä öljyä ihan kiitettävästi. Erityisesti reunapäädyt tuntuivat olevan ahnaita: PuoLiskoinen sanoi sen johtuvan puun rakenteesta.

Kummallinen juttu: öljykerroksen alla ikoniin kuvatut kasvot tuntuivat kuin elävän. Ne näyttivät kauniimmalta kuin öljyttä. Jälleen kerran koin vanhan maalausmenetelmän lumouksen.

Nenä kirjassa

Luen edelleen Simone de Beauvoiria (vuorotellen Quo vadiksen kanssa). Nyt olen päässyt Maailman menoon. Ollakseen naisasianainen de Beauvoir oli suhteessaan Sartreen kaikkea muuta kuin taisteleva feministi. Joskus suorastaan suututtaa se lammasmainen alistuvuus miehen mielen suuruuden (?) edessä. Radikaalit omaksuivat kielteisen asenteen avioliittoa kohtaan, mutta eipä näytä vapaa suhdekaan olevan onnellistuttavampi. Ainakin de Beauvoirin kohdalla se merkitsi jatkuvaa, raastavaa epävarmuutta: Sartren uusin löytö saattoikin osoittautua harmonisemmaksi kumppaniksi ja koko kolmikkotilanne kaatua omaan mahdottomuuteensa.

Minun on vaikea yhdistää Sartren kirjoituksia vapaudesta, valinnasta ja vastuusta hänen elämäntapaansa. Muutenkin näitä elämänkerrallisia kirjoja lukiessa tuntee vastahangan heräävän koko miestä kohtaan.