Olimme viikonloppuna ravintola- ja teatterikäynnillä PuoLiskoisen työtovereiden kanssa. Oli mukavaa: teatteri on aina elämys, olipa esitys oikeastaan mitä hyvänsä. Tällä kertaa se oli musikaali Laulavat sadepisarat. Ensimmäinen kerta kun näimme PuoLiskoisen kanssa jotain Turun Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Yleensä olemme harrastelleet vain Sopukan esityksiä.

Ilo oli ylimmillään myös teatterin jälkeen, kun menimme nauttimaan muutamat lasilliset Kouluun. Kaivelin huvikseni takkini taskuja (se on itse asiassa aika kannattava harrastus ja löytää voi vaikka mitä tarpeellista huulirasvasta setelirahaan) kun Todellisuus löi vasten kasvoja ikävän muistilapun muodossa, jonka olin joskus taskuseen jemmannut ja autuaasti unohtanut. Oma eriskummallisuuteni tuijotti minua sievän kaunokäsialan lenkkien läpi.

Yritin polttaa lappusen reunaa, mutta se ei palanut vaan lähinnä kärvähti. Ja sitten tuoksahti kesämökille. Onneksi ei sentään palovaroitin alkanut huutaa. Lappu sai loppusijoituspaikan baaritiskin takana olevasta roskakorista.

Aina vain Austeria

Luin Paul Austerin Mies pimeässä ja Matkoja kirjailijan kammiosta. En pitänyt siitä paljonkaan. Auster on enemmän makuuni silloin kun hän kirjoittaa elämästä, todellisesta elämästä vailla mitään keinotekoisia scifi-höysteitä. ”Vika” on varmastikin minussa, koska en siedä Margaret Atwoodiltakaan scifistelyä ja kaikissa muissa suhteissa taas jumaloin hänen tuotantoaan.

Austerin Yksinäisyyden äärellä on kirja, jota voisin suositella saamatta itselleni huonoa omatuntoa. Mies pimeässä ja Matkoja kirjailjan kammiosta taas ei kuulu siihen kategoriaan. Austerin varhaisempaa tuotantoa tuntevat saavat siitä jotakin irti, mutta silloinkin oivalluksen ja ilon hetket jäävät lyhyiksi leimahduksiksi, jotka sammuvat pian ja jättävät jälkeensä yleisen tyytymättömyyden.