Yleensä balettitanssijoita verrataan joutseniin. Eilen tunnilla olin kuitenkin kuin kurki suolla. Yksi kuva puhukoon enemmän kuin tuhat sanaa: kuten tuo lintu, niin myös minä. Toinen jalka ylhäällä, kädet (siivet?) epätoivoisesti tasapainoa haroen. Selvä kurki. Ei joutsen.

Kirjastoreissulta jäi käteen paljon mielenkiintoista niin kirjojen kuin elokuvienkin osalta. Luin jo Timo Eskolan Ateistit alttarilla: miksi papit kiistävät uskonoppeja ja Anna Kortelaisen Rakkautta sattumalta. Lainasin Marilyn-elokuvankin, Piukat paikat, vain huomatakseni illalla sen tulevan YleTeemalta. 

Jos parhaat ballerinat muistuttavat joutsenia ja minä olen suolla horjuva kurki, niin tässä siivekkäiden kategoriassa Marilyn olisi kupukyyhky. Mietin perustuuko Marilynin viehätys komediarooleissa hänen alleviivattuun vaarattomuuteensa? Hän ei ole uhka. Piukoissa paikoissa Sugar Kane sanoo itse olevansa tyhmä. Hän rakastuu helposti ja aina vääriin miehiin, toisin sanoen hän on tunteellinen, tunteiden vietävissä, sydäntään – ei järkeään – seuraava. 

Hän on pehmeä: tukka hattaramaisen pehmoinen, ilmava pilvi ja vartalo yhtä pehmustettua kurvia aina rinnoista lantioon ja muodokkaisiin sääriin asti. Hän ei laula, hän livertää ja kujertaa. Naiset voivat tuntea ylemmyyttä sellaista vaaleaverikköä kohtaan niputtamalla hänet tyhmäksi pimuksi. Miehet voivat tuntea ylemmyyttä, koska tuollainen nainen laskelmoidessaankin on läpinäkyvä ja hyväsydäminen, hänellä ei ole sellaisia salattuja intressejä, joista mies ei halutessaan voisi päästä perille.