Näin kuuma ilma tuntuu hävittävän kaikki rajat itsen ja muun maailman väliltä. Kun oven avaa ja astuu ulos, niin ei tule selkeää tunnetta omasta erillisyydestä, oma ruumis ei enää tunnu sellaiselta ilman lämpötilaa lämpimämmältä kappaleelta. Talvisin sen tuntee selvästi: sitä asettaa kaikki kehonsa 162 senttimetriä alttiiksi vihamieliselle kylmyydelle – vieraudelle. Silloin itsen ja maailman välissä on selkeä ero, kylmän ja lämpimän ero.
Nyt tuntuu kuin oma ruumis jatkuisi siitä, missä ilma loppuu. Tai toisinpäin. Kaikki on yhtä ja samaa. On mahdollista unohtaa itsensä ja vain olla.
Huolestuttava huominen
Huomenna kuitenkin omasta ruumiistaan voi taas olla tuskallisen tietoinen. Kasasin palautettavia kirjoja työpöydälleni – niitä on paljon ja ne ovat painavia. Saa nähdä näännynkö taakkani alle kokonaan. Kirjastomatkan tekevät vaikeaksi monet suuret ikonikirjat, jotka nyt pitää palauttaa. Paitsi että ne painavat ovat ne myös suuria ja siksi epäkäytännöllisiä kannettavia. Ehkä pitää varustautua useammilla kasseilla.
Ansku – 19:56, Perjantaina 26. Kesäkuuta 2009.:
Kirjakantamukset ovat harmittavia. Ei silloin, kun niitä vie kotiinpäin; onhan se ihanaa kun tietää pääsevänsä lueskelemaan haluamiaan opuksia. Vaan takaisin kirjastoon kuljettaminen on jollain tavalla rasittavaa. Itse lykkään sitä aina viime tinkaan, ja usein olenkin sitten jo pari päivää myöhässä…
Ninni – 21:08, Perjantaina 26. Kesäkuuta 2009.:
Ihan oikeassa olet! Kummasti sitä jaksaa raahata vaikka tonnin painoisen kantamuksen kotiinpäin.. On kuin jostain saisi lisävoimia. Mutta se palautus.. 🙁
Famu falsetissa – 21:24, Perjantaina 26. Kesäkuuta 2009.:
Ajattelin juuri äsken melkein samoin. Istuin tuossa rannalla vähissä vaatteissa, on ilta, tuulee jonkinverran. Olosuhteet ovat optimaaliset. Voisi melkein sulautua ympäröivään ilmanalaan.
Ninni – 21:42, Perjantaina 26. Kesäkuuta 2009.:
Sitä se on: minä olen maailma, maailma on minä – kaikki tuntuu olevan niin yhtä.. Ihanaa! 🙂