Aikakauden vaihtumista toiseksi ei voi sijoittaa tarkasti johonkin pisteeseen ajassa ja paikassa. Muutokset ovat hitaita, melkein huomaamattomia: vähitellen vain vanhan aikakauden ihmisten elämä käy vaikeammaksi, vähemmän muodikkaaksi, hiukan naurettavaksi – eivätkä rahat tahdo riittää.

Katsoin Orson Wellesin ohjaaman Mahtavat Ambersonit, ja sehän näitä ajatuksia synnyttää. Se on kuvaus mahtiperheen iltaruskosta, joka vaihtuu rappion yöksi. Ensimmäinen kuvattu sukupolvi elää herrasmiesten aikaa. Oman elannon ansaitsemista ei tarvinnut murehtia ja elämä oli ylellistä. Rikas Isabel Amberson nai Wilbur Minaferin, joka sopii tähän elämänkuvioon ja yritteliäs keksijä Eugene Morgan tulee hylätyksi. Avioliitosta syntyy lapsi, George Minafer, josta kasvaa sovinnainen ja itsekäs nuori mies.

Vuodet vierivät ja Eugene Morgan palaa Ambersonien elämään. Leskimiehen mukana on viehättävä tytär Lucy, josta George Minafer kiinnostuu. Isabel-äiti leskeytyy ja käy selväksi, etteivät tunteet vanhemmankaan parin välillä ole kuolleet. Esteen onnen tielle muodostaa George. Naurettavan loukkaantuneena "ihmisten puheista" ja pitäen Eugene Morgania sopimattomana – mieshän puuhaa nolojen hevosettomien vaunujen parissa – hän ei tahdo suoda äidilleen onnea. Morganin Lucy-tytär on hänkin peräti kummallinen vaatiessaan Georgea valitsemaan jonkun elämänuran, ammatin, tavoitteen itselleen. Nuoren parin välit särkyvät ja Minaferit lähtevät ulkomaille.

Elokuvassa annetaan ymmärtää Isabel Minaferin kuolleen heikkoon terveyteen, jonka pääasiallisin syy on pettymys rakkaudessa. Georgekin saa osakseen suorastaan vanhatestamentillisen koston: köyhtyneenä vararikkoisena hän joutuu hankkimaan työpaikan, juuri sellaisen, jollaista pilkkasi aiemmin. Lopussa toki paistaa auringonsäde: auton (!) ruhjomaksi joutunut George tekee sovinnon Morganien kanssa*.

Elokuvan vahvuus on sen katsottavuudessa sekä rakkaustarinana että kuvauksena elämäntapojen ja aikojen yhteentörmäyksenä. Teollistumista ja koneen aikaa edustavan Morganin perheen näkemykset ovat kaikessa vieraita George Minaferille. Auto on hyvä symboli: Sovinnainen George on kykenemätön näkemään siinä mitään muuta kuin meluavan, epäkäytännöllisen vehkeen. Hevonen ja vaunut on arvokkaampi vaihtoehto. Auton epäluotettavuus asettaa siinä istujat alttiiksi ulkopuolisten naurulle ja ehkä se suututtaa vanhan ajan ihmistä eniten. Onhan nimittäin tärkeää ajatella mitä ihmiset ajattelevat. Uutta vieroksuva ihminen takertuu menneeseen, hän ei ole luova eikä näe autossa piileviä tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Lucy Morganissa on häivähdys nykynaista. Vaatiessaan Georgea keskittämään tarmonsa johonkin elämänuraan hän on itsenäinen, periksiantamaton. Hän ei pyörtyile tai lirkuttele saadakseen tahtonsa läpi. Hän yksinkertaisesti tekee selväksi avioliiton solmimisen edellytykset. Hän luopuu miehestä ennemmin kuin periaatteistaan. Lucyn esittämän Anne Baxterin kasvot ovat petollisen pehmeät tähän rooliin. Ne kätkevät alleen Lucyn luonteen lujuuden ja siksi katsoja kai tajuaakin hyvin Georgen hämmennyksen, kun sokerinsuloinen nuori nainen ei noin vain annakaan periksi.

Yhdessä kohdassa Eugene Morgan joutuu vastaamaan Georgen autovastaisiin puheisiin ja hän sanoo autoista näin: " With all their speed forward, they may be a step backward in civilization. It may be that they won't add to the beauty of the world or the life of men's souls. I'm not sure. But automobiles have come. And almost all outward things are going to be different because of what they bring. They're going to alter war and they're going to alter peace. And I think men's minds are going to be changed in subtle ways because of automobiles."

Tässä on jotain, joka tuo mieleen Neil Postmanin^ kirjat. Minkään keksinnön todellista luonnetta ei pysty näkemään edeltäkäsin. Sen on annettava vaikuttaa jonkun aikaa ihmisten keskuudessa, kunnes sen kaikki vaikutukset ihmisten elämään tulevat näkyviksi. Eikä ole sanottu, että jokin teknologinen ihmevehje lisäisi ihmisten onnellisuutta. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin elämäämme helpottavat laitteet vaikeuttaisivat sitä. Mitä nopeammin matkustamme, sitä kiireisempiä olemme. Mitä hienompia yhteydenpitovälineitä meillä on (kännykät kuvaominaisuuksineen, multimediaviesteineen, yhdistettyine mp3-soittimineen), sen yksinäisempiä olemme.

Ihminen elää elämäänsä puun ja kuoren välissä. Oman aikakauden odotukset ovat musertavia – kaikki eivät niihin sovi, eivät sovi ajan ihmisestä tekemään muottiin. Eilen oli väärin haluta ammattia ja uraa, tänään on epäilyttävää olla haluamatta niitä. Eilispäivän ahne pyrkyri on tämän päivän suuri sankari. Vaikka kysymys ei ehkä ole kummastakaan: on vain ihmisiä ominaisuuksineen, paremmin tai huonommin aikaan sopivina, yrittämässä elää hyvää elämää.

*) Orson Welles ei hyväksynyt tätä sokerista loppua.

^) Esimerkiksi Huvitamme itsemme hengiltä.