Päiväkirjan pitäminen kannattaa. Useimmat päiväkirjat pidetään vain omia silmiä varten, mutta joskus käy niin, että niiden sisältö puhaltaa suureen historiaan elämän hengen. Näin kävi esimerkiksi Mauno Karttuselle, koulupojalle, jonka päiväkirjamerkinnät näyttelevät suurta osaa Antero Karttusen kirjassa Valkoiset perheet punaisten puristuksessa 1918.

Löysin kirjan kirjastosta, kiinnostuin ja lainasin. En vähiten siksi, että siinä kuvattu toinen perhe, Karttusten perhe, vaikutti Lemillä, jossa mekin olemme kesiämme viettäneet. Luonnollisesti seudun ihmisten kokemukset vuodelta 1918 ovat siitä syystä mielenkiintoisia.

Antero Karttunen on kirjoittanut kiinnostavan kronikan kahden perheen vaiheista 90 vuotta sitten. Toinen perhe on helsinkiläinen Killisten virkamiesperhe ja vaikka olot maaseutuperheeseen verrattuna ovat erilaiset, niin yksi asia yhdistää: sekä Killiset että Karttuset ovat "valkoisia". Killisen perheen pojat toimivat suojeluskunnan lähetteinä ja kotona oli asekätkö. Lemin rovastin, Antti Karttusen, viidestä pojasta neljä soti valkoisten puolella. Tästä syystä olivat vaarassa rovasti itse, ruustinna ja perheen 13-vuotias kuopuskin.

Karttusen kirjassa suuri osa kerrontaa on annettu aikalaisten itsensä hoidettavaksi: kirjeet ja päiväkirjamerkinnät muodostavat tärkeän elementin kirjan koostumuksessa. Vuoden 1918 kronologiaa käydään läpi myös oivilla tietoiskuilla: tummemmalle pohjalle painettuja, kuukausi kuukaudelta eteneviä tärkeiden tapahtumien listoja on muun kerronnan lomassa ja ne auttavat vähemmän valistunuttakin muodostamaan yleiskuvan vuoden sattumuksista*.

Oman viehätyksensä kirjaan lisää Karttusten ja Killisten sukujen yhtyminen avioliiton kautta. Kirjoittaja itse on siis molempien perheiden jälkeläinen. Toivoa sopii, että suvun muut jäsenet ovat soveliaan kiitollisia tästä opettavaisesta opuksesta, josta ulkopuolinenkin saa paljon irti. Eikä vähiten siksi, että historian suuret tapahtumat saavat tässä kirjassa pienten ihmisten nimet ja kokemukset mausteekseen.

Ei historia ole jotakin kirjojen kansien väliin sullottua kuivaa faktaa. Me elämme sitä parhaillaan. Eikä historia ole vain presidenttien sanomisia ja ulkoministerien tekemisiä, se on ruoan hinnan nousuja (jotka saavat tavalliset ihmiset pähkäilemään budjettiensa pitävyyttä), se on bensiinin hinnan muutoksia, luottamusta tai epäilystä huomispäivää kohtaan. Maailman tapahtumat luovat taustaa kulutustottumusten muuttumiselle, elämäntapavalinnoille, arvovalinnoille. Suuri heijastuu pieneen ja pieni suureen.

Kyllä äiti osaa!

Television mainostarjonta on sitten ihmeellistä! Kyllä ne äidit ovat taitavia ja tekeväisiä. Äiti laittaa korkillisen pesuaine x:ää pesukoneeseen ja kas – tulee oikea puhtaan pyykin ilotulitus, lepertelee lapsen ääni mainoskatkolla. Toisessa mainoksessa taas esiteini-ikäinen poika saa mamilta avun murheeseen: syylät vaivaavat, ja äiti näppärästi käsikauppavalmisteella hoitaa ne pois. Ja ennen siihen tarvittiin lääkärin hoitoa!

Mikähän rooli isillä mahtaa perhe-elämässä olla mainosnikkareiden mielestä? -Ai niin, ostelevat tietysti autoja, joita myydään hemaisevien naisten avustuksella. Ja ei, nämä naiset eivät totisesti näytä siltä, että heittelisivät korkillisia pesuainetta pesukoneeseen tai poistelisivat syyliä madonnamainen hymy kasvoillaan.

Mainosmaailma pitää huolen siitä, että ihmiset hoitavat todella tarkasti ehkäisyasiat. Kuka kumma nainen haluaisi elää tuollaista perhe-elämää? Heitellä korkillisia pesuainetta pesukoneeseen ja poistaa syyliä. Niin, ja välillä tietysti kokata oman perheen ruoat ja Saarioisten valmissapuskat. Ja saada onnea elämäänsä uuden tehomopin avulla. Poistun tästä voimaan pahoin.   

*) Tietoiskujen lisäksi eräänä positiivisena asiana mainittakoon saarnaiskujen puute. Vuosi 1918 on monelle neuroosin paikka: siitä ei vain kirjoiteta, vaan sorrutaan saarnaamaan puolesta tai vastaan. Todistellaan, puolustellaan, syytellään. Tämä kirja oli sellaisesta vapaa – ja hyvä niin.