Aloitin aamun tekemällä pashan valmiiksi jääkaappiin. Minulla on PuoLiskoisen omin (taitavin) käsin tekemä puumuotti tätä tarkoitusta varten. Jo useampana vuonna se on palvellut hyvin tehtävässään. Pasha saa nyt rauhassa tekeytyä ja huomenna herkuttelemme sillä.

Oli outoa mennä balettiin käymättä kirjastoissa – kirjastothan eivät olleet tänään auki. Tänään baletissa saivat lonkanseudut osakseen kunnollista venytystä. Parittain venytteleminen on varmasti paras mahdollinen tapa lisätä notkeutta. Kampesimme toistemme jalkoja ylös korkeuksiin, venyimme ja viruimme. Tämä olikin kevään toiseksi viimeinen tanssitunti. 

Kotona jatkoin uurastusta lieden ääressä ja leivoin vielä kakunkin.

Pääsiäisbaletti ei voi olla väärin, sillä sehän nyt ainakin on lihan kidutusta sanan varsinaisessa merkityksessä! Sen sijaan katsomani elokuva Nosferatu voi sopia ajankohtaan huonommin. Tuo vuonna 1922 tehty lahja elokuvataiteelle ei onnistu pelottamaan tarkoituksellisesti. Kauhu on vanhentuessaan muuttunut komiikaksi. Kamalaa ei tässä vanhassa elokuvassa ole Max Schreckin esittämä vampyyri, vaan muiden henkilöiden jatkuva tunteiden ylinäytteleminen. Siinä on jotain aavemaista ja kammottavaa. Niin rakkaus kuin viha, pelko ja huvittuneisuuskin tulevat kaikki näytellyksi potenssiin kymmenen. Pitempään katsottuna se alkaa kammottaa. 

Oikeastaan pelottavaa ei ole joku toisesta maailmasta tuleva alien tai vampyyri, vaan todellisuuden hienoiset vinoutumat, vääristymät joita ensin tuskin huomaakaan.