Miksi joskus pienet ja näennäisen vaivattomat asiat muuttuvat ylitsepääsemättömän vaikeiksi? Työpöydälläni on jo jonkin aikaa maannut kirje pankista – en ole sitä avannut. Ei sieltä ole mitään huonoja uutisia tulossa (käsittääkseni), tuntuupa vain siltä kuin ei huvittaisi. Kirjeveitsi kärkkyy avuliaan näköisesti kohti kirjettä, mutta en tahdo tarttua siihen.

Pankista kotiin tuleva paperimäärä on ällistyttävä. Pitävätpä he hyvää huolta asiakkaista: tulee tiliotetta ja verottajalle tarkoitettua paperia ja muuta vastaavaa jatkuvalla syötöllä. Ennemmin tai myöhemmin avaan kuoret ja talletan niiden sisällön sievään vaaleanpunaiseen mappiini. Ja unohdan ne saman tien.

Olen jaksanut siivota, en jaksa avata pankin kirjettä. Siivous on eri asia, siinä keskittyy kotiin, kääntyy sisällepäin. Pankin kirje on yhtä kuin maailma, joka änkeää sisään ovista ja ikkunoista. Aina sitä ei tahdo kestää.

Mitä jos-maailmat  

Luen Yann Andréan kirjaa Duras, rakastettuni. Viimeksi eilen melkein itkin sen vuoksi. Kuolema on rakastavaisten paras ja pahin erottaja. Kun osoittaa toiselle ovea, niin siitä seuraa ero, mutta myös loppumattomat mitä jos-maailmat. Jos olisimme pysyneet yhdessä, niin olisimme tehneet niin ja näin. Kuoleman jälkeen ei ole enää mitä jos. On vain ehdoton pakko pysähtyä. Tämä maailma kuolee ja kaikki muut mahdolliset maailmat sen kanssa.

Andréalle tuntuu olleen käsittämätön se nopeus, jolla Durasin ruumis vietiin pois, hautausurakoitsijalle ja hautaan. Ja se on käsittämätöntä. Vuosia, joissakin tapauksissa vuosikymmeniä, kestäneet ihmissuhteet pakataan muovisiin ruumispusseihin ja viedään pois. Vuosikymmeniä rakastettu ihminen katoaa päivissä. 

En tiedä miksi kirja liikuttaa minua niin syvästi. Joku voisi kuvata Yann Andréan tapaista miestä gigoloksi. Nuorempi mies, runsaasti vanhempi nainen, taloudellinen riippuvaisuus, se sama vanha tarina. Itse en tahdo luokitella, en tahdo karsinoida tätä suhdetta. Kirjan sivuilla asuu vilpittömyys.