Luin Olof Lagercrantzin muistelmateoksen Ensimmäinen piirini. Luin sen, koska Merete Mazzarella viittaa toistuvasti tähän kirjaan omissa teoksissaan ja uteliaisuuteni heräsi. Ja olihan kiehtovaa luettavaa. Kiehtovaa ja surullista samaan aikaan.

Lagercrantzin muistelmien nimi on kumarrus Danten suuntaan, mutta toki piiri on ensimmäinen myös siinä mielessä, että kuvaus keskittyy hänen lapsuutensa ja nuoruutensa perhe-elämään. Nuoren sisaren, Agnes Charlotta ("Lottie") Lagercrantzin, itsemurha on kirjan järkyttävintä ja surullisinta antia. Alkoholin ja seksin liian aikaisin aloitetut kokeilut auttoivat murtamaan jo ennestään hauraan ihmisen ja tyttö kuoli tuskin kaksikymmenvuotiaana.

Kirjassa on veljen sisarestaan kirjoittama runo Agnes Charlotta*, joka on huikaisevan kaunis, vaikkei kirjoittaja itse siihen ollutkaan tyytyväinen. Purevassa itsekritiikissään Olof Lagercrantz arvostelee runonsa latistaneen sisaren taide-esineeksi ja sievistäneen koko jutun järjestykseen. Ei uhmaa, ei levottomuutta. 

Joskus asiat näyttävät erilaisilta, kun niitä katsoo kauempaa: runo kuvatessaan yhtä kaunista, onnellista hetkeä (nuori tyttö palmikkorinkelit korvien päällä katsoen äitiä, joka kampaa hiuksiaan peilin edessä) tytönelämässä antaa kuolemattomuuden nuorena nukkuneelle, joka muuten jäisi pelkkien kahden vuosiluvun rajaamaksi nimeksi hautakivessä. Hetki on tytön hetki – lapsi katsoo äitiä – koska mitään varsinaista aikuisen hetkeä ei tule. Ja juuri se, että hetki on lapsuuden hetki ja me tiedämme runon päähenkilön kohtalon, tekee siitä niin kauniin ja koskettavan. Yksi kaunis ja harmoninen hetki – ja kaikki ne kauniit hetket, jotka jäivät tulematta.   

Kertomus ja runo yhdessä synnyttivät halun nähdä kuvan tästä vuosikymmeniä sitten kuolleesta tytöstä, mutta sellaista en onnistunut löytämään. En edes kaikkivoivan googlen avulla. Ja mitäpä kuvalla muutenkaan? Myötätunto ei tavoita enää ihmistä, joka on ruumiinsa riisunut ja jota ei ole. Vai tavoittaako sittenkin, jollakin lailla?

Nautin muistelmien lukemisesta. Ne voivat opettaa arvokkaita asioita ihmisen sidonnaisuudesta omaan aikaansa. Lagercrantzin vanhempien asennoituminen tyttären kuolemaan voi nykylukijaa kylmätä, mutta täytyy muistaa vielä 1930-luvulla olleen erilaiset normit. On suuri kiusaus alkaa omasta ajastamme käsin tuomita ennen eläneitä, mutta oikeudenmukaista se ei ole.

*) Ingen vårdar min grav och ingen minnes mig gärna
aldrig i dödsrikets natt når mig en levande röst
En gång var jag en liten tös med hårdflätad kringla
en vid vart öra och stod tyst i sängkammardörrn
Solen sken in på blommig tapet och barnsligt betagen
såg jag vid spegeln min mor leende kamma sitt hår.

-Olof Lagercrantz-