Luin viime viikonloppuna Kiba Lumbergin romaanin Samettiyö. Se on kolmas ja viimeinen osa trilogiaan, jonka kaksi aikaisempaa osaa ovat Repaleiset siivet ja Musta perhonen. Samettiyö jatkaa siitä mihin Repaleiset siivet jäi: nuori romaninainen Memesa kokeilee siipiään niin hoitoalalla kuin taiteen tekijänäkin. Jälleen kerran vastukseksi muodostuvat oman yhteisön ja valtaväestön ennakkoluulot. Romaniyhteisöstä irrottautunut ei saa sympatiaa omiltaan ja muillekin hän on kummajainen. Romaanin päähenkilön problematiikkaa syventää hänen homoseksuaalinen suuntautuneisuutensa.

Pidin oikeastaan eniten Mustasta perhosesta. Lappeenrannassa syntyneelle ja kasvaneelle se oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka Lumberg näkikin siellä päivänvalon melkein 20 vuotta ennen minua. Samassa kaupungissa voi olla monta erilaista todellisuutta, monta erilaista pikkumaailmaa. Romanien maailma on niistä yksi. Samettiyötä pilasi hiukan lopun tarpeeton dramaattisuus. Ihmisen sankaristatus tietysti korostuu hänen jouduttuaan salamurhan uhriksi tai muuten vain kuoltuaan "sorvin ääreen", mutta onko sellainen korostaminen tarpeellista? Päähenkilön rohkea rajojen rikkominen on muutenkin ilmeistä. 

Vastapaino

Tarkovskin Solaris ja Stalker eivät ole hilpeydellä pilattuja. Vastapainoksi oli ihan pakko katsoa Audrey Hepburnin tähdittämä musikaali Funny face. Ja olihan se ihana. Ne vaatteet, se tunnelma, se kevyt ilomieli. Kuin shampanjaa elokuvan muodossa. Audrey Hepburn on kaunis kuin päiväperhonen ja vuonna 1957 muotimaailmassakin oli vielä tyyliä. Ainoana miinuspuolena on George ja Ira Gershwinin laulujen tarttuvuus. On jotenkin kiusallista huomata hyräilevänsä koko ajan "I love your funny face, your sunny, funny face". Onneksi sitä on toistaiseksi tapahtunut vain kotioloissa.