Lisää yksi k sandaaliin ja saat skandaalin.

Tuhka ja tuska ovat yhtä kirjainta vaille sama sana.

Jumala ja humala ovat nekin arveluttavan lähellä toisiaan.

Näiden syvällisten aatosten jälkeen onkin syytä mainita muutama kirjallisessa mielessä merkittävä kokemus.

Merkkimiehiä monenlaisia

Hellevi Arjavan Merkillinen isoisä ja muita kertomuksia Wegeliuksista ja Swaneista vie lukijansa 1800-luvun pappiloiden maailmaan. Pohjanmaalla vaikuttanut Maalahden rovasti Jacob Wegelius on juuri tämä ”merkillinen isoisä”, joka yhdistää esi-isän ominaisuudessa sellaisia suomalaisen kirjallisen kulttuurin edustajia kuin Kersti Bergroth ja Anni Swan. Lisäksi hänestä lähteneet sukulinjat levittivät pietististä aatemaailmaa Suomen pappiloihin ja solmivat vuorostaan liittoja merkittävien porvaris- ja aatelissukujen kanssa.

Arjava marssittaa lukijan eteen suorastaan hengästyttävän määrän ihmisiä, nimiä ja asemia. Onneksi kirjan lopusta löytyvät sukupuut ja henkilöiden pienoiselämänkerrat, sillä ilman niitä henkilögallerian koko voisi käydä ylivoimaiseksi lukijalle. Myös vanhahtavat sanat on teoksen lopussa huomaavaisesti suomennettu.

Jos joku tuntee tarvetta märehtiä porvarien ja pappien yltäkylläisestä ja riiston täyttämästä elämästä, niin kannattaa tutustua tähän kirjaan. Suomalaisissa pappiloissa elettiin nimittäin melko vaatimatonta elämää. Suomessa tosin eivät kartanotkaan ole – Louhisaaren tapaisia poikkeuksia lukuunottamatta – kivilinnoja ja palatseja, vaan keskiverto kartano voi ulkomuodoltaan olla kuin suuri talonpoikaistalo. Muutenkaan en ole varma tästä nykyajan oletetusta (?) paremmuudesta mitä ihmisten tuloeroihin tulee: 1800-luvulla pienen pappilan perhe ei takuulla omistanut monta sataa kertaa niin paljon maallista mammonaa kuin esimerkiksi nykyajan suurosakkeiden omistajat. Toisaalta on todettava nykyisin absoluuttisen köyhyyden tulleen karsituksi Suomesta, ja se taas puolustaa tämän aikamme paremmuutta menneeseen nähden. 

Toinen – tosin erilainen – kiehtova elämänkertateos on Bengt Jangfeldtin Tie Huvilalle. Kirja kuvaa salaperäisen ja monikasvoisen miehen, Axel Munthen, tietä ruotsalaisen apteekkarin pojasta Euroopan kuninkaallisten uskotuksi ja lääkäriksi. Se kertoo eläintenystävästä ja ihmisvihaan taipuvaisesta miehestä, jonka avioliitto ja isyys epäonnistuivat – mutta rakkaussuhde Ruotsin kruununprinsessaan (ja sittemmin kuningattareen) Viktoriaan kukoisti vuosikymmenten ajan.

Kuka Axel Munthe oikeastaan oli? Itse yhdistän hänet mielessäni 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun okkultismin, rasputismin ja mesmerismin aikaan, mutta myös kehittyvän lääketieteen ja psykiatrisen tietämyksen todellisuuteen. Munthen persoonaan mahtui tiedemies-lääkäri, sujuvasanainen fabuloiva kirjailija, ja omista kyvyistään vakuuttunut Svengali. Hän oli ristiriitojen mies, joka jätti itsestään hämmästyttävän erilaisia mielikuvia hänet kohdanneiden ihmisten mieliin. Absoluuttinen totuus ja siinä pysyminen eivät Munthen maailmassa olleet kaikkein tavoiteltavimpia arvoja, eivät ainakaan jos hyvä tarina vaati pientä poikkeamista totuuden poluilta.