Hovioikeus määräsi Susan Ruususelle sakkoja, kuin myös hänen paljastuskirjansa kustantajalle. Olen kirjoittanut tästä aiheesta joskus aikaisemminkin, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Tässä on kyse mielikuvista ja vaikutelmista: ei näytä hyvältä, kun suuri ja mahtava pääministeri käräjöi vähävaraista yksinhuoltajaäitiä vastaan. Itse asiassa pääministeri on vaarassa vaikuttaa todella pikkusieluiselta – ikävämpi juttu ja taatusti huonoa peeärrää. 

Vanhanen itse on vaatinut toimenpiteitä vain kustantajaa vastaan, mutta ihmisten mielissä tulevat säilymään otsikot sakoista, jotka (pieni ihminen) Ruusunen sai. Monelle tämä taitaa olla Vanhanen versus Ruusunen-ottelu, eikä niinkään Vanhanen vastaan kustantaja-taistelu. 

En ole lukenut itse kirjaa – pitäisi varmaan, kun siitä noin metelöidään – mutta ymmärrykseni mukaan sen sisältämät paljastukset ovat varsin viatonta laatua. Kuinka moni olisi edes vaivautunut lukemaan tekeleen ilman tätä kohua? Ilman näitä jatkuvia taisteluja oikeusasteissa ei kukaan muistaisi kuka Susan Ruusunen on. Nyt häntä on mahdotonta unohtaa: aina asiasta uutisoidessaan lehdet huomaavaisesti laittavat juttuihinsa koosteen, jossa kerrataan tapahtumien kulku ja seurustelun vaiheet. 

Toisten yksityiselämästä kirjoittaminen voi olla mautonta ja halpaa, mutta onko se rikollista? Varsinkin jos tapahtumat ovat itse elettyjä.

Suurisieluinen (Maha Atman) ja suurpiirteinen ihminen olisi ehkä ohittanut mokoman kirjan pelkällä vaikenemisella. Nyt jokainen kirjasta kirjoitettu rivi lisää mahdollisten lukijoiden määrää. Uteliaat haluavat tietää mikä kirjassa on niin erinomaisen kiihdyttävää. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. 

Vapailla markkinoilla olevien poliitikkojen kannattaisi ehkä perustaa oma yksinäisten sydänten kerho. Sellainen minimoisi paljastuskirjariskin. Kaikki ovat samassa veneessä, kukaan ei kaipaa sensaatioita eikä iltapäivälehtijulkisuutta. Minä en kirjoita sinusta, etkä sinä kirjoita minusta. Quid pro quo.