Ehkä maailma ei olekaan pallo, vaan täynnä kipeitä kulmia ja särmiä. Niihin on helppo satuttaa itsensä varsinkin jos elää siinä luulossa, että pehmeä pallohan tämä. Yksi tällainen särmä on sota. Sitä särmää täytyy tutkia varoen, totutellen, välillä taukoja pitäen. Oma taukoni taitaa nyt olla päättymässä: varasin kirjastosta Antony Beevorin Normandia 1944. Näin sen kaupassa eilen ja muistin sellaisenkin kirjan olemassaolon. Joten tuumasta toimeen.

Mitä vanhoille naisille jää?

Atwood-kausi synnyttää kysymyksiä mielessä. Melkein kaikissa Atwoodin romaaneissa on yliluonnollinen, maaginen pohjavire. Ryövärimorsiamessa sitä edustaa Charis meditaatioineen ja ennalta tietämisen kykyineen. Rouva Oraakkelissa se näkyy päähenkilön automaattisena kirjoituksena ja näkyinä. Sokea surmaaja esittelee Lauran, joka on herkkyydeltään ainutlaatuinen ihmisten joukossa – ihmisten läpinäkijä.

Atwood ei myöskään arkaile kirjoittaa vanhenevista tai vanhoista naisista. Se ei ole mitenkään tavanomaista. Vanhuus on näkymätöntä, sitä ei noteerata. Tietyn iän jälkeen – joka muuten taitaa olla yhteydessä fyysisen viehätyksen kuihtumiseen – ihmisestä tulee epähenkilö. Sen jälkeen hänen paikkansa on vain marginaalissa tai alaviitteenä.

Mietin mitä vanhoille naisille jää, tai tarkemmin: mitä heille jätetään? Enää ei ole mahtavan matriarkan roolia, johon isoäiti-ikäinen voisi onnellisena sopeutua. Tietoa ja kokemusta ei arvosteta, vanha on yhtä kuin turha. Ehkä naisille jää noituus laimennetussa muodossa. Onnea tuottavat kivet, pyhät esineet, enneunet. Ehkä se on naisten mahtia sitten, kun fyysisen viehätysvoiman kautta saatava valta on kadonnut. Kenties naisille jää viisaus. 

Atwoodin Sokeaa surmaajaa lukee kuin lukisi omasta huomisestaan. Sehän on myös yksinäisen vanhan naisen tarina.