Säästän usein roskisreissuni myöhäiseen iltaan, tai suorastaan yöhön. Niin tänäänkin. Hoipuin kipeillä jaloillani (rakot vaivaavat yhä, eikä parannusta näy) ulos ja nostin katseen taivaalle. Taivaan tähtikartta ainakin on ennallaan. Planeetta, mikälie, loistaa suurena ja vakaana naapuritalojen yllä ja Otavan kauha kauhoo edelleenkin samettista pimeyttä talomme yläpuolisella taivaalla.

Yötaivas on ihmeellinen. Viimeksi kesäpaikassamme istuin yötä laiturilla, katse suunnattuna kauas korkeuksiin. Oli kuin olisin ollut avaruuden sisällä, tähtenä tähtien parvessa. Tähdet ja suunnattomat avaruuden etäisyydet kutistavat omat ongelmat pieniksi. Sama tapahtuu omalle egolle.

Muinoin uskottiin kuolleiden ihmisten näkyvän tähtinä taivaalla. Se on kaunis ajatus ja jollakin tavalla järkeväkin. Kuolleiden joukko on suuri ja se kasvaa päivä päivältä. Samalla tavalla luvuton on tähtien määrä.

Lukulampun alla..

Luin Ilmari Susiluodon Pienen Karjalakirjan. Jo siihen velvoittavat juuret idässäkin! Otin kirjan nopeasti mukaani kirjastossa ja se osoittautuikin erilaiseksi kuin oletin. Vanhasta Karjalasta se ei sisältänyt paljonkaan tietoa, mutta kiinnostavia asioita sitäkin enemmän luovutettujen alueiden väestöstä, taloudesta ja ekologisesta tilasta. Lisäksi kirja tarjoaa venäläisiä näkökulmia Suomeen, suomalaisuuteen ja venäläisiin rajakäsityksiin. Kirjoitustyylin rentous ja hauskat anekdootit höystävät vakavaa aihepiiriä.

Susiluodon lisäksi aina kiinnostunut katseeni on kiinni Annie Proulxin Laivauutisissa (Famun tavoin minäkin pidän tästä kirjasta paljon) ja Rauni Paalasen Agitaattorin morsiamessa.