Olen siivonnut. Päivän urakkaa lopetellessani koin sellaisen kuuluisan mustan raivon hetken: sain ihan yksinkertaisesti tarpeekseni eteistilassa olevasta romukaapista, jonka funktio on ollut vuosien ajan kerätä sisuksiinsa kaikki sellainen tilpehööri, joka pitää saada äkkiä käsistä pois.

Viskelin tavarat ulos romukaapista ja siivosin sen. Heitin osan romuista roskikseen, osan vein alakertaan, loput säästin. Imuroin sisuksen ja pesin. Huh, helpotti – kiukkukin laantui. Oikeastaan suuttumus voi olla melkoinen tarmon lähde ja energian antaja. 

Huomasin siinä touhutessani meillä olevan tarpeeksi talia ja auringonkukan siemeniä vaikka koko Suomen lintukannan talviruokintaan. Ne tipujen eineetkin olivat siis romukaapin sisällön joukossa, ikävä myöntää.

Suhteellista

Tämä syksy on ollut kotimaassa melkoista tunnemylläkkää. Ammuskeluista johtuen on keskusteltu internetin tehovalvonnasta (ajatuskin saa kulmakarvat kohoamaan – kuinkahan tuo käytännössä mahtaisi onnistua?), aselain muutoksista ja yleisestä asenneilmapiiristä. Ikäviä ovat veriteot, mutta silti minusta Suomi on edelleenkin melkoinen lintukoto.

Luin vähän aikaa sitten Nadja von Schoultzin Kuohuvat vuodet, Surun ja ilon vuosikymmenet ja Päiväkirja 1987-1988. Näitä kirjoja lukiessa ei voi kuin ihmetellä kuinka lyhyessä ajassa sittenkin on maailma muuttunut, kuinka paljon paremmaksi elämä. Suomalais-venäläisen von Schoultzin kokemukset ovat sydäntä raastavaa luettavaa: menettää pienenä lapsena äitinsä ja isänsä, joutua orpona ilmaiseksi piiaksi Ukrainaan tekemään kaikkein raskaimpia maataloustöitä potkittuna ja piestynä.

Sitten kohtaaminen äidin suomalaisen suvun kanssa: oman isoäidin katkera ja vihamielinen suhtautuminen orpoon tyttöön. Päivät ja yöt, joiden aikana ruokaa ei koskaan saanut tarpeeksi. Omaa ortodoksista uskoa ei saanut harjoittaa, koulunkäynnistä ei ollut puhettakaan – teini-ikäinen Nadja sai ansaita elantonsa ompelutöillä ja antaa palkkansa isoäidin talouteen. Äidinpuoleiset sukulaiset myös suoranaisesti varastivat tytön äidinperinnön, antiikkiset esineet ja huonekalut. Eikä siihen ollut mitään sanomista.

Joskus minua ärsyttää Suomen raskas byrokratia ja valtion puuttuminen elämän joka puoleen. Toisaalta se on hyväkin: nykyisin eivät lesket ja orvot ole enää vain oman itsensä varassa. On vaikea kuvitella tuollaista elämänkohtaloa tämän päivän Suomessa. Niin nopeasti kaikki on muuttunut, saman vuosisadan sisälle mahtuu Nadja von Schoultzin kipeä lapsuus ja toisaalta hyvinvointivaltio. Paljosta on syytä olla kiitollinen.

Ortodoksista lukijakuntaa luulisi kiinnostavan nämä muistelmateokset. Niistä voi tämän päivän ihminenkin nähdä millainen voimavara on usko. Kirjoittajan ja Valamon luostarin välillä on myös yhteys: sinne meni väsynyt alkoholistin vaimo saamaan hetken rauhan mielelleen, kun kotielämä oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa.