Suurin harhakuvitelma on uskoa elämän olevan täynnä rajattomia mahdollisuuksia. Mahdollisuutemme ovat hyvinkin rajattuja ja laidunnamme aika ahtaalla laitumella. Jostakin syystä etenkin nuorille on tapana uskotella, että he voivat tehdä mitä vain ja tie on auki taivasta myöten.

Miksi minä en päätynyt diplomi-insinööriksi Nokialle? Joka aamu töihin salkku vihaisesti viuhuen ja kiivastahtisia palavereja "neukkarissa"? Kiireisiä lounaita ja vatsahaavan ensioireet alle 30-vuotiaana?

Ihmisen rajoja hahmottelevat ensin vanhemmat. Heiltä peritään geneettiset valmiudet. Vanhemmat luovat myös ympäristön, kodin: millaisia asioita se arvostaa ja miten voimakkaasti? Minun ja Nokian väliin nousi heti kouluaikojen alusta melkoinen este – olin huono matematiikassa. Vanhemmat olisivat varmaan voineet käyttää valtaansa ja voimaansa ja pakottaa minut pärjäämään (huonous kun johtui osaltaan kiinnostuksen puutteesta), mutta he eivät tehneet sitä. Meillä uskottiin idealistisesti muidenkin lahjojen merkityksellisyyteen: kyky kirjoittaa, kyky näytellä, humanistisen sivistyksen hankkiminen olivat arvossaan.

Jos siis olisin halunnut Nokian sotaisaksi salkkusaaraksi, niin minun olisi pitänyt syntyä toisenlaiseen kotiin. Olisin muotoutunut toisenlaiseksi ihmiseksi toisenlaisine tavoitteineen. Nyt, tällaisena kuin tänään olen, olisi salkkusota pelkkää piinaa. En nauttisi siitä, en luultavasti pystyisi samaistumaan millään tavoin työtovereihin ja voisin pahoin. Neukkari olisi minun vankilani.

Eipä ihminen avioliitonkaan suhteen ole erityisen vapaa. Luin jostakin suurimman osan pitkäkestoisista suhteista saaneen alkunsa miehen osoitettua kiinnostusta naista kohtaan. Aloitteiden teossa aktiiviset naiset näyttävät häärivän turhaan. Naisen tehtävä on valita – mutta valita vain niistä, jotka ovat ensin ilmaisseet kiinnostuksensa naista kohtaan. Ja sanotaanpa monen naisen valitsevan miehekseen isänsä kaltaisen miehen, kun taas miehet saattavat tuntea vetoa naiseen, jossa on joitakin heidän äitinsä positiivisia piirteitä. Taas kerran rajattuja mahdollisuuksia, aina vain rajatumpia mitä enemmän asiaa pohtii.

Noinkohan PuoLiskoinen muistuttaa isääni? Tietyiltä ominaisuuksiltaan kyllä: arvot, rauhallinen temperamentti, maku kirjojen, musiikin ja harrastusten suhteen. Pituus ja ruumiinrakennekin ovat toisiaan muistuttavia. Minä en osaa sanoa muistutanko PuoLiskoisen äitiä. Ehkä siinä mielessä, että minäkin olen innokas leipuri. Tosin en läheskään yhtä taitava kuin anoppini. Sisustaminen ja kodin viihtyisyys ovat meille molemmille tärkeitä, mutta anoppini ymmärtää liikeasioiden päälle paljon enemmän kuin minä. 

Minusta tuleekin deterministi, hylkään vapaan tahdon pian kokonaan. Tai ehkä ongelmaksi muodostuvat käsitteistä luomamme mielikuvat. Voihan ihmisellä olla vapaa tahto, vaikka valinnan mahdollisuudet olisivat rajattuja. 

Naiseksi syntyminen on muuten yksi suuri rajoite elämässä. En ole koskaan salannut sitä, että olisin mieluummin ollut mies^. Ei miehenkään horisontissa siinnä pelkkiä houkuttelevia näkyjä, mutta keskittyminen olennaiseen on helpompaa. Ei ole tätä naisten ikuista pikkumaisuuksien taakkaa kannettavana (miesten pikkumaisuuksien taakat ovat erilaisia). En tunne oloani kotoisaksi "naisten juttujen" parissa. Naisten hehkuttaessa vauvoistaan tai piirakkaresepteistään on olo melkoisen ulkopuolinen ja jopa ärtynyt*. 

Nainen saa helpommin kummajaisen leiman otsaansa kuin mies. Jos nainen kiistää vaikkapa biologisen kellon olemassaolon, niin outolinnun kirjoihin siinä päätyy. Miehen vapaudenhalua ja kulkemista ymmärretään paremmin.  

Luokittelisin itseni onnelliseksi ihmiseksi. Silti: vapaita me emme ole. Odotusten pakkopaidat hiertävät ja joskus korkokengät tekevät jalkoihin rakkoja. Me synnymme melkoisen tyhjinä tauluina, joihin vanhempamme kirjoittavat omat teesinsä. Tabulat ovat harvinaisen rasoja, kunnes vanhempamme kirjoittavat ne täyteen ranskalaisia viivoja ja huutomerkkejä ja alleviivattuja käskyjä. Tai piirtelevät niihin kukkasia, kiehkuroita, rauhanmerkkejä ja perhosia. Sitten meidän on käytävä omat taistelumme noiden teesien ja perhosten kanssa. Tien päässä on – jos onnekkaita olemme – jonkinlainen mielenrauha. 

 

^) Olen aika vahvasti tätä mieltä, mutta välillä tosin epäilys hiipii mieleeni. Jos olisin mies, niin baletin harrastaminen olisi melko vaikeaa? Se voitaisiin ymmärtää väärin toisten miesten parissa. 

*) Tietysti sen ärtymyksen salaa, mutta olemassa se silti on ja saattaa aiheuttaa päänsäryn tunnin, parin kuluttua.