Päätin lykätä Margaret Atwood-kauden aloittamista. Sen sijaan tartuin Helvi Hämäläisen romaaniin Sarvelaiset. Sitä lukiessa tuntuu kuin työntäisi lusikkansa sellaiseen soppaan, johon sen saakin työntää: Suomen historiaan ja omaan historiaansa, ihmisen historiaan. Sarvelaiset on sukuromaani, joka seuraa yhden suvun vaiheita 1800-luvun loppupuolelta aina talvisotaan asti. Maa on synnyttänyt ja kasvattanut ihmiset, jotka voivat uusia elinkeinoja valitessaan hylätä sen, mutta sen kohtaloista ei kukaan silti pääse irti.

Helvi Hämäläisen runoilijankieli on kiehtovaa, lumoavaa – se pelkästään jo riittäisi syyksi lukea häntä myös romaanimuodossa. Sarvelaisten suvun satavuotista matriarkkaa kuvaillaan kuin mitäkin mäkeä tai tunturia: vanhuksella on jättiläislantio ja jättiläistukka. Syntyy vaikutelma vastustamattomasta luonnonvoimasta naisen vaatteissa. Paikallisella hautausmaalla kerrotaan jo olevan ”Sarvelais-tomua”, erityisesti pikkulapsina kuolleita Sarvelaisia, mutta matriarkkaa haudatessa ”tämä maa puri hampaansa sukuun ja teki sen omakseen”. Niinpä niin, Hämäläistä lukenut ei enää koskaan katso maailmaa samoin silmin.

Kiikun-kaakun

Se kuvaa PuoLiskoisen (eli Potilaan) tilaa. Parannusta on tapahtunut, mutta selkeästi jossain on vielä jotakin vialla. Jos hänellä on kaksi tautia päällekäin, niin se tietää mahdollisesti toista antibioottikuuria. Huomenna saamme kai tietää lisää.

Kuumuus kuvina

Näitä kuvia katsellessa jo tulee kuuma! Nämä ovat maanantailta, vierailultani ystävän luona. Kuinka kuuma silloin olikaan. Aurinko laskeutui iholle kuin ylimääräinen vaate.

Tällaisen lahjuksen vein mennessäni! Taustan ja kortin tein minä noine enkelikoristeineen. PuoLiskoinen osallistui käärimällä läpinäkyvän lahjapaperin ja kihartamalla narut.

Tässä minä vieraana: