Minä onnistuin jokin aika sitten tappamaan kultaköynnöksemme: hämärä valaistus, silmälasittomuus ja sakset eivät ole hyvä yhdistelmä kasvinhoidollisten toimenpiteiden yhteydessä. Nyt suruajan päätyttyä oli aika hankkia uusi. Teimme siis sunnuntaina PuoLiskoisen kanssa toivioretken Plantageniin. Kultaköynnöksen lisäksi mukaan lähtivät muratti ja suloinen violetti saintpaulia-kukkanen. Nyt vain toivon, etten päädy murhaamaan näitä(kin) kasviparkoja.

Viikonlopun lukukokemukset ovat tulleet kaunokirjallisuuden piiristä. Innostuin lauantaina kirjastossa lainaamaan pari länsinaapurista kotoisin olevaa kirjaa, Niels Fredrik Dahlin Viime kesänä ja suomalaista alkuperää olevan Antti Jalavan Asfalttikukan. Dahlin romaani on jännitykseen ja trilleriin taipuvainen kuvaus avioparin keskinäisistä suhteista, puhumisesta ja puhumattomuudesta, mustasukkaisuudesta ja omistamisen tarpeesta.

Jalavan Asfalttikukan muistan lukiovuosilta. Silloin se masensi minua, sen kuvaaman elämän rumuus. Se on siirtolaiskuvaus, kuvaus suomalaisten sopeutumistaistelusta ruotsalaiseen kieleen, mieleen ja yhteiskuntaan. He onnistuvat vaihtelevasti: joku hakkaa sisulla päähänsä vieraan kielen, mutta jää mieleltään vieraaksi. Joku toinen sortuu yhteiskunnan laitamille, ylenmääräiseen päihteiden käyttöön ja prostituutioon.

Asfalttikukka ei ole suomeksi kirjoitettu, vaan ruotsiksi – alkuperäinen nimi on Asfaltblomman. Tavallaan se muistutti minua Susanna Alakosken romaanista Sikalat. Jalavan ja Alakosken teosten välillä on 26 vuotta, mutta tematiikka on sama. Kumpikin kirja päätyi vilkkaan keskustelun aiheeksi Ruotsissa, kumpaakin on kiitetty ja ylistetty. Elämän rosoisuus ja särmät on kummassakin esitetty lukijalle hiomattomina. Ihmettelen vain millaisen vastaanoton saisi sellainen tarina, jossa suomalaiset siirtolaiset menestyisivät alituisen päihteilyn, perheväkivallan ja tappiorappiotunnelmien sijasta? Toivottavasti kovan onnen kertomukset eivät ole ainoita sallittuja kertomuksia suomalaisten elämästä Ruotsissa.