Siivetön saatan olla, mutta siitä huolimatta olen nyt liidellyt sairauden maailmaan. Päätä särkee, nenä virtaa vallattomana kuin Imatran koski ja kurkku on kipeä. Unen ja valveen raja on häilyvä: pistäydyn unessa luontevasti, palaan valvemaailmaan pehmeästi vailla siirtymävaikeuksia. 

Luin Kyösti Pietiläisen ja Juhan-Ville Kaarnakarin Legioonan isku Kolweziin. Aiemmissa Pietiläisen legioonamuisteluksissa on toisena tekijänä ollut sukulaispoika Petri Pietiläinen. Olisi kannattanut pitäytyä vanhassa ja hyväksi havaitussa yhteistyökumppanissa. Kolwez ei ainakaan minun mielestäni ole kerronnaltaan varhaisempien kirjojen vertainen, mahtaisiko syyllinen tilanteeseen olla Kaarnakari?

Tulee mieleen vanha sanonta: kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse? "Caporal chef" saa niin ylitsevuotavaa ylistystä osakseen, että väkisinkin lukijassa herää epäilys. Kaikki kunnia Peters-Pietiäiselle kaikesta huolimatta. Monikaan ei uskaltaisi levottomuuksien ja sisällissotien repimään Afrikkaan – tässä tapauksessa Belgian Kongoon – henkeään kaupittelemaan.

Aloitin Doctorowin Marssin. Se suorastaan imaisi mukaansa, taas kerran. Jos pitäisi luonnehtia kirjaa yhdellä osuvalla määritelmällä, niin olkoon se vaikka testosteronipitoinen tuulen viemää.