Siivousurakan päälle uni maittoi mukavasti viime yönä. Mutta silti vaivasi kesken oleva kirja mieltä niin, että aamuaikaisella ennen herätyskelloa täytyi siihen taas iskeä kiinni.

Heikki Turusen Maalainen on nimeltään tämä mieltä vaivannut tekele. Turusen muidenkin romaanien tapaan Pohjois-Karjala on romaanissa mukana melkein kuin yhtenä kasvona henkilögalleriassa, mutta tällä kertaa päähuomio kohdistuu rakkaustarinaan. Kansakoulupohjainen maalaiskirjailija Henkka Oinonen kohtaa Savonlinnassa oopperajuhlien aikaan kulttuuripitoisen taidelaulaja Kaarina Munsterhjelmin ja väkevä suhde kehittyy kansankuvaajan ja akateemisen oopperakuorolaisen välille.

Jännityselementtiäkin on mukana: Kaarina ”Kanka” Munsterhjelm on ainakin minun amatööridiagnoosini mukaan pahasti läheisriippuvainen ja tasapainoton ihminen. Hän takertuu naimisissa olevaan Oinoseen, unohtaa autuaasti kaikki suhteen pelisäännöt (ne tyypilliset: vaimoa ei jätetä, perheasiat pidetään erillään suhteesta) ja suorastaan jahtaa miestä kuin saaliseläintä. Rakkaus, henkinen väkivalta, ystävyys, viha – ne vuorottelevat, menevät lomittain, elävät samassa ihmisessä. Suhteen lopullinen merkitys selviää vasta sen päätyttyä.

Muokkaako ihminen mielessään menneistä suhteista jotakin parempaa kuin mitä ne olivat? Aika kultaa muistot? Suurissa rakkaustarinoissa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että ne loppuvat aina. Romaanin lopussa Oinonen kaipaa Kankaa, näkee tässä monia merkityksiä hänelle niin kirjailijana kuin miehenä – mutta entä jos rakkaustarina olisi jatkunut? Rasittavia kohtauksia, henkiset ruuvipihdit puristamassa, riippuvaisuutta, mustasukkaisuutta? Olisi voinut koko tarina saada toisenlaisen merkityksen. Pari vuotta myllytystä kestettyään on mahdollista vielä romantisoida se elämää suuremmaksi rakkaudeksi, mutta parin kymmenen vuoden jälkeen tilanne olisi voinut olla toinen.

Turusen kieli on ihanaa, kuin mettä ja hunajaa. Kuka muu enää kutsuisi naista kassapääksi? Turunen on kuin silta kalevalaisen ja nykykielen välillä, Karjalan rakastaja, huutavan ääni erämaassa.

Baletti: H-hetki lähestyy!

Baletissakin tuli pyörähdeltyä. Esiintymisen hetket lähestyvät ja joukkomme stressaa. Yksi huolehtii esiintymisasuista, toinen murehtii koreografian muistamista. Minua hermostuttaa lähinnä tuo ompelemispuoli: jos ihmiset oikein innostuvat ja esiintymisasua pitää kotona ommella upeampaan uskoon, niin mikä sitten neuvoksi? Minä en ole kaksinen ompelija. Esiintymisissä tulee olemaan paikalla lehdistöäkin.