Kiivas, kiukkuinen

Luen uudestaan Karin Ehrnroothin kirjaa Isäni oli nuori sotilas. Sairaana lukeminenkin on erilaista kuin terveenä: sitä lukee hitaammin, pysähtelee – ehkä oivaltaakin jotain sellaista, mitä terveyden tempossa ei huomaisi. Ensilukemalta kirja vaikutti oikeastaan vain lämpimältä muistelolta kriitiikin pienellä maustepippurilla höystettynä. Nyt siinä tuntuu olevan paljon enemmänkin kritiikkiä vanhempia kohtaan.

Kiinnitän huomiota Adolf Ehrnroothin kiivaaseen luonteeseen, jota kirja kuvaa ja josta tytär ilmeisesti on kärsinyt. Siitä olen itsekin omat kokemukseni saanut, äitini kun oli ja on helposti tulistuva rouva. Meillä ei silti koskaan ”huudettu” – sanavalinnat saattoivat olla purevia, mutta volyymi ei noussut. Ehkä siitä syystä en vieläkään pysty oikein pitämään kovaäänisistä, kailottavista ihmisistä. En ole tottunut sellaiseen, enkä osaa suhtautua.

On ihmisiä, jotka suuttuvat silmittömästi toisia useammin. Sitten on heitä, joissa silmitön suuttumus ei näy ulospäin juuri mitenkään, tai jotka eivät edes pysty sellaiseen tunteeseen. Toiset suuntaavat tunteensa ulos ja näyttävät ne, toiset taas satuttavat itseään mieluummin kuin muita.

Minussa on äitini suvun kyky – jos sitä kyvyksi voi sanoa – mennä suuttumuksesta suunniltani (äidin isällä oli se myös), mutta ilmennän sitä tunnetta isäni tavoin, eli melko näkymättömästi. Yksinpuheluja kyllä pidän, mutta en hauku tai riitele.

Suuttuneet, vihastuneet ihmiset ovat stressaavaa seuraa. Jollakin tasolla silti uskon, että vahvaan negatiiviseen tunteeseen pystyvä voi pystyä myös vahvaan positiiviseen tunteeseen, suureen rakkauteen. 

Hammaskoettelemus

Tänään kävin hammaslääkärillä. Olihan se vaihtelua pyjamassa vaelteluun ja itsesäälin harjoittamiseen, jota nyt nämä muutamat sairaspäivät olen tehnyt. Alan oikeasti olla jo normaali itseni, eli tauti on väistymässä luotamme. Viivyttelevän nuhan häädän sprayllä tiehensä, siinä ei mene kauan.