Eilen piti kiirettä. Onnistuimme ottamaan joulukorttikuvat ja hoitamaan asian eteenpäin. Näissä huikean persoonallisissa ja luovissa tekeleissä me itse esiinnymme jouluilon tuojina. Niiden pitäisi ehtiä ajoissa lähetettäväksi siihen normaaliin aikaan, kun kaikki muutkin kansalaiset täyttävät postin laatikot punaisilla kirjekuorilla. 

Poseeraamisurakan jälkeen riensimme teatteriin. Mika Myllyahon kirjoittama Paniikki oli valloittavan hauska ja vakava samaan aikaan. En voi olla samaa mieltä Turun Sanomien arvostelun kanssa siitä, että Paniikin menestys olisi pohjautunut Ryhmäteatterin näyttelijöihin. Pikemminkin minusta oli helpotus nähdä näytelmä juuri näiden tuntemattomampien turkulaisnäyttelijöiden tekemänä. 

Tämä on tietysti mahdollisimman epäreilu tunne, mutta en aina oikein jaksa syttyä suomalaisista jokapaikan julkkisnäyttelijöistä, jotka dominoivat teatteri- ja elokuvamaailmaa. Näyttelijä voi olla kuinka taidokas hyvänsä, mutta jos kasvot ovat kuluneet ja maneerit kaikille tuttuja monista yhteyksistä, niin mitä siinä oikeastaan katsoo? Katsojahan kuitenkin tahtoo (kai) keskittyä näytelmään ja sen henkilöihin, ei Sakari Superjulkkuun. Tietysti jotkut haluavat nähdä juuri sen Sakari Superjulkun ja maksavat juuri siitä lippua ostaessaan. Jokaiselle jotakin!