Viime päiviin on mahtunut kaksi mielenkiintoista lukukokemusta: Stefan Einhornin Salattu Jumala: usko, tieto ja etsintä ja Timo Airaksisen Ihmiskoneen tulevaisuus. Einhornilla on syöpälääkärin ja syöpätutkijan pätevyys ja nykyisin sellainen koulutus taitaa olla kaikkein paras keino saada uskottavuutta millä hyvänsä alalla. En sano tätä ilkkuakseni lukemaani kirjaa, huomioinpa vain jotain ajan hengestä. Airaksinen on filosofi ja monella voisi varmaan olla vankkoja ennakkokäsityksiä hänen kirjansa sisällöstä (teknopelko!) jo ennen siihen tarttumista.

Einhornin kirja käsittelee erilaisia jumalakäsityksiä eri uskonnoissa. Myös tieteet, tietoisuus ja moderni fysiikka tarjoavat valaistusta asiaan. Tuloksena on kiinnostava yleistajuinen yleisesitys. 

Airaksinen kirjoittaa posthumanismin ajasta, tekniikan tarjoamista mahdollisuuksista ja uhkakuvista. Mitä tarkoittaa oikeastaan virtuaalitodellisuus ja mahdollisuus tulevaisuudessa kokea kaikki haluamansa "turvallisesti" ketään vahingoittamatta lumetodellisuudessa? Tämä ei varmastikaan ollut Airaksisen pääpointteja, mutta itse jäin miettimään tätä paljonkin. Mietin nettiseksiä, netissä pelattavia pelejä, tietokonepelejä. Joskus on melkein kummallista ajatella vapaa-aikamme valtavaa määrää, jos niin suuri osa siitä on mahdollista hassata kaikenlaisiin peleihin. Mitä niistä opitaan, mitä niistä jää käteen? Peliriippuvaiset ja nettisekstaajat käsittääkseni vain päätyvät toistamaan kokemustaan, siitä ei ole pääsyä ulos eikä eteenpäin. 

Airaksinen kirjoittaa myös tekniikan hiljaisuudesta, siitä hiljaisuudesta jolla nyt jo olemassa oleva tekniikka kuitataan. Puheet kohdistuvat aina tulevaan, uusiin keksintöihin. Elämme tekniikan ympäröimänä, mutta emme noteeraa sitä. Jurgen Habermasin linjoilla voitaisiin puhua tekniikan valtaavan elämisympäristömme, se kolonialisoi sen, ja siitä seuraa hiljaisuus. Tieteen ja teknologian uudet, tulevaisuudessa siintävät keksinnöt viettelevät ihmiset puhumaan näistä tulevista ihmeistä. Samaan aikaan tekniikka valloittaa huomaamatta sen ympäristön jossa nyt elämme – ja tästä nykytilanteesta puhumattomien ihmisten hiljaisuus on alistettujen hiljaisuutta. 

Mietin tekniikkaa, Jumalaa, kieltä ja kertomuksia. Omasta mielestäni kaikki analogiat ihmisestä koneena ovat vaarallisia. Vertaukset aivoista kovalevynä ja tietoisuudesta softana ovat vaarallisia, vaikka ne pohjautuisivatkin tietyille samankaltaisuuksille. Kielellä ja kertomuksilla ei pitäisi leikkiä, niillä nimittäin on kyky muovata maailmaa ja ajattelutapoja. Kun tarpeeksi usein rinnastamme koneen ja ihmisen, niin eikö silloin ole olemassa vaara, että ihmisyyden perustavanlaatuisiin ominaisuuksiin ollaan valmiimpia puuttumaan ja "korjailemaan" niitä – kysehän on vain koneen korjaamisesta? Ihmisen rinnastaminen tietokoneeseen voi tietysti kertoa myös siitä suoranaisesta symbioosista, joka tänä päivänä vallitsee ihmisen ja tietokoneen välillä. Silti – se on haitallista.

Muistelen jokin aika sitten lukemaani kirjaa Päättymättömät päivät kuolleena. Siinä esitettiin mielenkiintoisia ajatuksia erittäin kaukaisen tulevaisuuden mahdollisuudesta, super-super-super-tietokoneesta, joka pystyisi aikojen lopulla herättämään kaikki kerran eläneet ihmiset kuolleista jonkinlaisessa tietokonesimulaatiossa. Tässä visiossa Jumalaa ei välttämättä ole ollut, mutta "Hän" tulee olemaan – ihmisen luoman kehityskulun seurauksena. Teknojumala, teknoylösnousemus. Kristillinen myytti uudelleen luotuna, mukautettuna tietokoneaikaan ja tieteen kieleen. Tällaiset kehittelyt ainakin todistavat kertomusten voimasta, niiden kyvystä alkaa toteuttaa itseään. Olisiko näitä potentiaalisia tulevaisuudennäkyjä voinut edes kehitellä, jos kielessä ja kulttuurissa ei olisi kristillistä ylösnousemuksen käsitettä? Kulttuurin kertomuksiin ei tarvitse uskoa kokeakseen niiden vaikutuksen ja operoidakseen niillä.