Siivoan. Heilun imurin kanssa, häärään mopin varressa. Teen puhdasta jälkeä, koska en saa siitä rahaa, vaan kyseessä on oma kotini, jossa saan asua ja joudun asumaan. Jos olisin palkattu siivooja, niin takuulla vetäisin mutkat suoriksi monin paikoin. Se on yleinen käytäntö, sen verran asioista tiedän minäkin.

Välillä on pakko pysähtyä huokaamaan ja pitämään teetauko. Kirjakin sattuu sopivasti käsille ja mieli saa ravintoa ruumiin levätessä. Olen rakastunut Heikki Turusen kirjoihin, niitä on lainakirjojen hyllyssä monta kappaletta. Luen niitä nauttien, mutta myös onnitellen itseäni siitä, että en joudu elämään elämääni niiden kuvaamissa olosuhteissa. Olisi melkoinen urakka alkaa huolehtia kymmenpäisestä lapsilaumasta: ruokkia, vaatettaa, huoltaa, heilua heinätöissä, ruokkia elikot, lypsää ne, siivota.. Siihen elämänmuotoon sopii oikeastaan yksi ja ainoa korkea eetos: työtä on rakastettava ja sitä on vihattava, sen tekeminen on oltava velvollisuus ja myös ylpeyden aihe. Sitä kautta on tultava aikuisen oikeudet ja sen on oltava myös moraalin mittapuu.

Minä en ole raivaajahengen edustaja missään mielessä. Olen ihan liian ”pullamössö” siihen ja myönnän sen. Toisaalta en jaksa ymmärtää sellaistakaan, että nuoret, terveet ihmiset parkuvat valtiolta apua, kun eivät yhden tai kahden lapsen kanssa jaksa* (?) kotiaan hoitaa. Täytyy tulla vieraan tekemään kotityöt, kun niin rasittaa^. Enkä jaksa tuntea sympatiaa erään ystäväni kuvaamaa nuorta perhettä kohtaan, jonka ensimmäisen lapsen ristiäiset sai suku järjestää, kun ei pariskunnasta ollut yksinkertaisintakaan leivonnaista leipomaan, tai konditoriassa käymään. Nykyisin ei kai enää ole häpeä olla laiska, aikaansaamaton ja osaamaton. Itse en kehtaisi toisilla ihmisillä teettää palkatonta työtä, niin kauan kuin minulla kuitenkin on kaksi kättä ja jalkaa ja (suhteellisen) terve, nuori ruumis.

*) ”jaksa” on tässä tapauksessa synonyymi viitsimiselle.

^) ”rasittaa” merkitsee tässä tapauksessa laiskamadon puraisua.