Suomessa on taas kouluammuskeltu. Edellisestä kerrasta ei ole, ikävä kyllä, kulunut pitkää aikaa. Asian vatvominen on turhauttavaa – erityisen turhauttavaa on tämä usko mielenterveyspalveluiden kaikkivoipaisuuteen. Lisää rahaa siihen osoitteeseen (mieluiten jokaiselle kansalaiselle oma yksityinen terapeutti), niin kaikelta ikävältä säästytään. Kunpa se olisikin noin yksinkertaista.

Minä nyt kuitenkaan en usko, että terapialla estetään tällaisia tapahtumia. Yhteisössä, jossa ihmisten arvopohja on ohut tai olematon, on lyhin tie maineeseen ja kunniaan tappaa joukko sivullisia ja samalla itsensä. Maine tietysti tulee postuumisti, mutta moniko nuori – tai vanhempikaan – pystyy oikeasti käsittämään olevansa kuolevainen?

Paljon olen kaikenlaisia ihmisiä tuntenut, mutta en yhtään sellaista, joka olisi terapialla "parantunut". Tiedän tapauksia, jotka ovat käyneet jollekin pseudotieteilijälle vuodattamassa sisimpiä tuntojaan vuosikymmenten ajan. Terapeutti saattaa aina välillä vaihtua, mutta asiakkaan tilanne ei. Ongelmat sen kun jatkuvat vain, mitään edistymistä ei tapahdu. Ainoa aktuaalinen muutos tapahtuu lompakossa: se kevenee huomattavasti.  

Lääkitykseen toisaalta uskon lujasti. Ihmisaivothan ovat sähkökemiallinen järjestelmä, johon voi vaikuttaa lääkkeillä. Lisäksi tuo vaikutus on havaittavissa ja osoitettavissa. Eli konkreettinen apu tulee psykiatrilta, lääkemääräysten kirjoittamiseen oikeutetulta lääkäriltä. Psykiatriaa taas tarvitaan paljon nykyistä vähemmän, jos ihmiset saavat jo lapsuusiässä vanhemmiltaan eväät tasapainoiseen elämään, toisten ja oman elämän ehdottomaan kunnioitukseen.

Alakulo

Karen Blixenin elämänkerta alakuloisti mieltäni eilen ja tänään. Judith Thurmanin perusteellinen ja pikkutarkka Karen Blixen: tarinankertojan elämä oli vaikuttava asiantuntevuudessaan, itse kohteen tarina minua masensi. Miksi nuori eksentrikko saa paljon anteeksi, mutta vanhan ihmisen eksentrisyys vain huvittaa tai säälittää ympäristöä? Elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta sehän nyt ei ole varsinaisesti mikään uutinen.

Ihailen Blixeniä: harva nainen olisi niin vapaa katkeruudesta saatuaan syfilistartunnan puolisoltaan. Harva antaisi anteeksi sellaista taloudellista ajattelemattomuuttakaan mihin Blixenin mies syyllistyi. Karen Blixenissä yhdistyvät silti hämmästyttävä suurisieluisuus ja pikkumaisuus oudolla tavalla. Halu olla vapaa, mutta myös hysteerinen takertuvuus ihmissuhteissa. Kyky suureen anteliaisuuteen ja toisaalta pienisieluinen lahjojen ottaminen takaisin (!), ystävien ja auttajien tahallinen loukkaaminen.

Eurooppalaisena Afrikassakaan ei ole missään mielessä tiukasti totuudessa pysyttelevä kirja. Kirjoitustapa antaa ymmärtää niin, mutta sen totuus on kaunisteltua. Toisaalta: emmekö me kaikki ala muuttaa totuutta siinä vaiheessa, kun alamme muuntaa sitä kirjalliseen muotoon? Kirjaimet, sanat, lauseet – totuus karkaa yhä kauemmas, vaikka kuinka haluaisimme siinä pysytellä. Kumarran nopeasti Jacques Derridan suuntaan ja väistyn takavasemmalle.