Minusta on hauskaa viskoa arvokkaita kultasormuksia marjapensaiden juurille ja pihan pitkään heinikkoon. Minusta on myös hauskaa kontata rankkasateessa nelinkotin, sentti sentiltä käydä läpi sateen pehmentämää maata, että jos sattuisi vaikka sormus löytymään. Mikään ei ole lystimpää kuin olla kädet isänmaan rintaa vasten, kuunnella maan sydäntä, samalla kun etsii.

Kuin ihmeen kaupalla onnistuin löytämään tiputtamani sormuksen. Olin kuitenkin täynnä pyhää raivoa itseäni kohtaan. Itkin, pihalla siis, mutta sopivan diskreetisti: ei täyteen ääneen, vaan lähinnä se kai kuulosti siltä, kuin olisi siili tuhissut pensaan alla. Tämä tapahtui maanantaina.

Hammassärky taas yltyi mahdottomuuksiin tänään. Pitihän sitäkin käydä näyttämässä, ja tulikin käytyä todella hyvään aikaan. Hampaassa oli halkeama ja jos olisin pitkittänyt lääkäriin menoa, olisi se voinut haljeta täällä kotona – ei kovinkaan hyvä homma. Hammas puudutettiin, porattiin, sitä rakenneltiin ja ihmeteltiin. Lasku oli hävyttömän suuri, mutta minkäpä sillekään voi.  

Jos tätä viikkoa pitäisi sen puoliväliin ehdittyä kuvailla jollakin määritelmällä, niin se olisi Vastoinkäymisten Viikko.