Olen seurannut mielenkiinnolla televisio-ohjelmaa Mitä uskoa. Ohjelmassa toimittaja liittyy evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja pohtii sen jälkeen pappien kanssa kristinuskon käsitteitä ja arvomaailmaa, vaikeuttaan uskoa et cetera.

Minusta jo tuo alkuasetelma oli käsittämätön – jos siis ymmärsin asian oikein. Eli ensin ihminen liittyy kirkkoon ja alkaa sitten pohtia voiko uskoa Jeesukseen? Eikö olisi ollut parempi tehdä toisinpäin, eli ensin miettiä näitä uskonasioita ja sitten liittyä – jos tarvetta enää on?

Säälin pappeja, heidän osansa ei ole helppo. Tulee kyselijä ja papin on ounasteltava millaisista lähtökohdista juuri tämä ihminen on liikkeellä, kuinka myydä hänelle usko, millaiseen pakettiin kääriä, että menisi kaupaksi. Onko kyselijä liberaali, joka on tuohtunut kirkkokunnan (oletetuista) asenteista erilaisia vähemmistöjä ja naisia kohtaan? Vai olisiko tässä konservatiivi, joka etsii napakampia arvoja? Siinäpä ongelma. Parasta pitää kieli keskellä suuta!

Tässä ohjelmasarjassa toimittajan keskustelukumppaneina oli enimmäkseen neljä pappia, kaksi miestä ja kaksi naista. Kaikki tuntuivat edustavan sallivaa, vapaamielistä suuntausta. Kuriositeettina vilauteltiin sellaisia konservatiiveja kuin naispappeuden vastustajana tunnetuksi tullut pastori Markus Malmivaara ja seksin avioliittoon rajaava pastori Elina Koivisto.

Minulle syntyi koko tästä etsinnästä sellainen vaikutelma, että tässä ihminen tarkkaan valikoi, vetää rasteja ruutuun pitkässä listassa: tuohon voin uskoa, tuohon en, juuri tuon piirteen tahdon omaksua, tuota en. Valitaan parhaat palat. Karkkilaariuskoa, yksityisajattelua. Minä tiedän parhaiten, minä ihminen. 

Aloin tuntea kunnioitusta paljon ryöpytystä osakseen saanutta Malmivaaraa kohtaan, koska vaatii rohkeutta olla myötäilemättä ja mielistelemättä, ja puhua niin kuin vakaumuksensa pohjalta ajattelee. Se ei ole helppoa. Kaikkihan me haluamme olla niitä kivoja kavereita, sanoa mukavia asioita, tehdä ihmiset iloisiksi ja olla pidettyjä. Mutta voiko ihminen alkaa muutella itselleen pyhää asiaa miellyttääkseen satunnaista kuulijaa? Mielestäni ei. Jos taas mikään ei ole pyhää, niin toki sitä silloin on mahdollista väännellä ja käännellä mihin suuntaan vain.  

Ohjelmassa kysyttiin myös miksi Jumala ei vastaa rukouksiin. Voisiko syy olla meissä tämän ajan ihmisissä itsessämme? Asioista voi olla sellainen näkemys, että heti kun vain vaivaudutaan vähän rukoilemaan, niin taivaiden täytyisi aueta ja selkokielisen vastauksen – meille mieleisen vastauksen – jyristä korviimme. Hei Jumala, ihmisellä on asiaa, riennäpä heti vastaamaan, koska vastausta vaaditaan. Koska muuten kyllästymme, me väsymme – on niin paljon muuta, parempaa ja mielenkiintoisempaa tekemistä. Palveleeko näin toimiva Jumalaa, vai odottaako Jumalan palvelevan itseään.

Joskus tuntuu kuin jokin olennainen asia olisi täysin hukassa. Voisiko sitä kuvata vanhahtavalla termillä Jumalan peloksi? Pyhyyden tajuksi? Rudolf Otto kirjoitti siitä teoksessaan Das Heilige. Pyhän edessä tunnetaan pelkoa, sen kunnioitusta herättävän  mysteerin, mysterium tremendum, edessä. Sopiiko pyhä viihteeksi, viihde pyhäksi? Enpä usko ainakaan Rudolf-ystäväni olleen sitä mieltä.