Vilkuilin edellistä postaustani ja mieleeni tuli aivan uusi idea lasten satukirjaksi. Ei enää mitään Kaislikossa suhisee-hymistelyjä, vaan kauhukertomus tyyliin keittiössä sihisee.
Tästä pääsenkin sujuvasti tekemään selkoa merkityksellisestä lukukokemuksesta: Ingmar Bergmanin Yksityisiä keskusteluja. Bergman on rohkea käyttäessään vanhempiensa tarinaa luodessaan puolifiktiivisen kertomuksen nuoresta (tai no: minun ikäisestäni!) papinrouva Annasta, jolla on suhde paljon itseään nuorempaan teologian opiskelijaan. Kertomuksen lähteenä Bergman on käyttänyt äitinsä päiväkirjaa.
Ensimmäinen yksityinen keskustelu* käydään Annan ja hänen rippi-isänsä Jacobin välillä heinäkuussa vuonna 1925. Anna tunnustaa suhteensa ja saa neuvon kertoa kaiken miehelleen. Neuvo epäilyttää naista, mutta lopulta hän toimii sen mukaan. Seuraukset ovat katastrofaaliset: vaimo on tuntenut miehensä paremmin kuin kirkkoherra alaisensa.
Toinen kirjan keskusteluista käydään vaimon ja miehen välillä. Siinä ei ole mitään kaunista, ei mitään ylevää. Ihmiset pienimmillään, pikkumaisimmillaan, epäkypsimmillään ja epävarmimmillaan. Mustasukkaisuus tuo esiin pahimman meissä.
Kolmannessa keskustelussa ottavat toisistaan mittaa Anna ja hänen äitinsä. Äiti ei ole alkuun hyväksynyt Annan valintaa aviomieheksi, mutta tässä tilanteessa hän ei silti asetu tukemaan tytärtään, onhan kuitenkin ajateltava lapsia. Ja eikö ole niin, että niin makaat kuin petaat? Ihmiset tavoittavat toisiaan, mutta jäävät haparoimaan tyhjää. Hyvät aikomukset eivät riitä. Viileässä toteamuksessa tyttärelle tyyliin kukin vastatkoon teoistaan itse on jo tuomion siemen.
Neljäs yksityinen hetki paljastaa Annan ja nuoren Tomaksen luvattoman rakastelun. Mullistavia tapahtumia aiheuttanut akti on sittenkin tekona pieni. Siinä on mukana naisen turhamaisuutta, kahden ihmisen liikuttavaa vaivautuneisuutta kummallekin vieraassa tilanteessa. Ja se on vähemmän spontaani, vähemmän "synnillinen" kuin mitä voisi kuvitella.
Viides ja viimeinen keskustelu tapahtuu yhdeksän vuotta alun jälkeen. Syksyllä 1934 vanha rippi-isä on kuolemaisillaan ja Anna menee tapaamaan häntä. Kuolevan miehen mieltä on painanut Annan ja Henrikin avioliitto ja hän haluaa tietää, mikä tilanne on. Hänen antamansa neuvokin on ajoittain arveluttanut. Yhdeksän vuotta vanhempi Anna ei ole rehellinen – hän valehtelee. Mutta se on kypsän ihmisen kertomaa epätotuutta, jolla hän pyrkii säästämään kuolevaa ylimääräiseltä ahdistukselta. Hän kuvaa miehensä jaloa tapaa suhtautua hänen hairahdukseensa ja totuuden tuomaa kaikkinaista hyötyä heidän parisuhteelleen. Ja se on kaikki valhetta vain, mutta ainakin vanha mies saa kuolla rauhassa.
Bergmanilla on oiva tapa ensin kertoa ja katsoa Annan suun ja silmien kautta, mutta sitten etäännyttää itsensä ja melkein kuin muistuttaa lukijaa – ja itseään? – että kyseessä on sittenkin vain hänen tulkintansa tapahtumista. Hän saattaa kuvata elokuuta 1925, mutta katkaisee filmin yllättäen: on sittenkin vuosi 1992 ja tässä on yritys kulkea hetki vanhempien rinnalla, ymmärtää heidän elämäänsä. Jokin tässä kertomisen tavassa tuo mieleen John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisen – siinä on samaa kertojan leikittelyä sekä henkilöhahmojensa että lukijoidensa kanssa. Kertoja on kertomuksensa jumala, hän on kaikkivoipa: henkilöhahmot ovat täysin hänen armoillaan. Hänellä on mahdollisuus saada lukijat pitämään heistä tai inhoamaan heitä. Tässä tapauksessa, minun tapauksessani, päädyin tuntemaan eniten myötätuntoa Annaa kohtaan. Ehkä se oli tarkoituskin?
*) Yksityinen keskustelu oli muuten Lutherin suosima vaihtoehtoinen termi ripille.