Nuo sivun alalaidassa olevat pääsiäiskorttikuvat ovat jo pitkään vaivanneet minua. Pois en niitä saa – tarvitsen PuoLiskoisen apua. En osaa käyttää tätä blogisysteemiä, tehdä muutoksia, lisätä ominaisuuksia. Vanhaa vuodatusblogiani hallinnoin hiukan paremmin, vaikken mihinkään mestarikategoriaan kuulunutkaan.

Pääsiäiskorttien ärsyttävyys perustuu niiden anatomiseen epäuskottavuuteen. Niistä tuli kanan ja kukon sekamuotoja: en ymmärtänyt tehdä kukkoa valkoiseksi ja varustaa sitä pyrstösulilla. Olin korteista aluksi mielettömän ylpeä (siksi ne tännekin postasin), kunnes eräs vastaanottaja ajattelemattomuuttaan tuli paljastaneeksi tosiasian. Kylläpä harmitti. Erityisesti kun olin askarrellut niitä paljon, eli siipikarjaa koskeva tietämättömyyteni tuli esiteltyä laajalle ihmisjoukolle.

Toisaalta noissa korteissa kristallisoituu oma olemukseni kahdellakin tavalla: humanisti par excellence. 1. Koska mitä ilmeisemmin olin sairaana silloin, kun koulussa opetettiin biologiaa, toisin sanoen luonnontieteitä ja 2. koska en osaa – tai en uskalla – käsitellä tietokonetta poistaakseni häpeän aiheuttajan.

Aika entinen

Luin Kjell Westön romaanin Missä kuljimme kerran. Se oli työlästä luettavaa, se ei auennut heti. Henkilögalleria on niin suuri – vaati aikaa kiinnostua jokaisesta henkilöstä ja haluta tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Missä kuljimme kerran on massiivinen aikakausikuvaus: aikajana ulottuu 1900-luvun alusta aina talvisodan kynnykselle. Lopuksi luodaan katsaus vielä senkin yli ja ohi. Minulle tämä kirja oli serenadi Helsingille, ensimmäisen tasavallan Suomelle. Kaupunki ei ole henkilö, mutta tässä romaanissa kaupunkia tutkaillaan, nuorta Suomea katsotaan, eri yhteiskuntaluokkien edustajien silmillä.  

Sitä kokee merkillisen tunteen, kun joku aina arkeen kuulunut asia esitetään uutena, ihan tuoreena. Tässä romaanissa sellainen asia on Fazerin suklaa. Se suklaa, jonka me tunnemme Fazerin Sinisenä. Meille se on monimuotoinen: sitä on patukkamuodossa, sitä on levynä, sitä on piristetty lukemattomilla eri lisukkeilla. Se on osa arkista elämää – se on melkein läpinäkyvää, sitä ei edes huomaa. Mutta ajatella sitä ihan uutena, erikoisuutena, arvostettuna herkkuna.. Se tuntuu oudolta.