Kevät on uudistumisen aikaa. Ihmiset innostuvat kuopottamaan pihojaan ja istuttamaan uusia kasveja, joku ostaa vaatteita ja kolmas kokeilee uutta hiustyyliä. Minä olen se kolmas.

Maanantaisen hybriksen tuloksena marssin ulos kampaamosta lyhythiuksisena. Polkka piti leikata, mutta muutin mieltäni ja kampaajakin rohkaisi. Lopputulos oli upea, niin upea, että sitä piti lähteä tuulettamaan kaupungille heti siitä paikasta. Koko päivän oli prinsessaolo!

Tänä aamuna sitten väsyneenä kohtasin oman kuvani kylpyhuoneen peilissä ja simsalabim – väsymys katosi kuin taivaan tuuliin! Peilistä minua katsoi vieraan näköinen pörrötukka, jonka lyhyet hiukset sojottivat jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Otin nokareen eilen ostamaani geeliä ja yritin epätoivoisesti sukia hiuksiani maanantaita muistuttavaan kuosiin. Mielessä pyörivät kaikki lyhyistä hiuksista sanotut asiat, erityisesti niiden (oletettu) helppohoitoisuus.

Geelistä ei ollut paljonkaan apua. Täytyisi kai siirtyä vahvempiin aineisiin, kuten esimerkiksi hiusvahaan? Nyt manailen itsekseni, koska minun täytyy kai kaivaa jostakin fööni esiin ja alkaa oikein toden teolla laittaa hiuksiani. Ennen niille riitti pelkkä kampaaminen.

PuoLiskoinen on jo ristinyt minut peikkotytöksi. Saatan pysyäkin sellaisena, ellen koe pian jotakin ällistyttävää ahaa-elämystä ja opi laittamaan näitä uusia hiuksiani kuten ne olivat maanantaina. Pahinta kaikessa on se, ettei minulla oikeastaan ole aikaa opetella sitä – tässä joutuu pian taas kaikenlaisiin tilanteisiin, joissa haluaisi olla parhaimmillaan.

Panta pelastaa paljon, onneksi. Sillä saa peikkohiukset siististi pois silmiltä. Harkitsen myös jokapäiväiseen huivinkäyttöön siirtymistä. Musliminaisetkin tekevät niin, eivätkä pidä tilannetta mitenkään outona. Toisaalta peikkotukka on loistava mahdollisuus testata sisäisen kauneuteni painoarvoa.