Talvikin on muistanut tulla. Sen verran myöhäisessä vaiheessa tosin, että olisi saanut jäädä kokonaan väliin. Me vilukissat värjöttelemme villapaidoissamme odotellen kevättä kuin kuuta nousevaa.

Näin viime yönä unen, jossa varis tunki melkein väkisin meille kotiin. Se tuli etuoven kautta. Ensimmäisellä yrityksellä sain pidettyä sen ulkona, mutta toinen kerta toden sanoi ja se onnistui pääsemään sisään. Piirsin univariksen päiväkirjaani, siis siihen perinteiseen käsin kirjoitettavaan päiväkirjaan. Näytin piirustuksen PuoLiskoiselle: hän sanoi variksen jalkojen olevan ihan liian edessä. Keikahtaisi sellainen lintu pian pyrstölleen, tiesi PuoLiskoinen kertoa. Nokkakin oli väärän värinen, kun sen oranssiksi olin värittänyt. Oikeasti vaakku on kai harmaanokkainen. 

Järkkyvä mieli, puuttuva kieli 

Katsoin Ingmar Bergmanin elokuvan Naisen naamio – Persona. Tätä  Bergmanin elokuvaa en ollut aikaisemmin nähnytkään. Siitä taitaa kuitenkin tulla suosikki, sellainen usein katselemani.

Tarina on kiehtova. Kuuluisa näyttelijä Elisabeth Vogler vain lakkaa puhumasta aivan yllättäen, ilman mitään näkyvää syytä. Fyysisesti hän on terve, eikä vaikuta mielenterveydeltään järkkyneeltä – jos siis ei lasketa puhumattomuutta.

Nuori sairaanhoitaja Alma saa tehtäväkseen hoitaa rouva Vogleria. He viettävät aikaa kahdestaan syrjäisellä kesämökillä, jossa toisen hiljaisuus viettelee toisen puhumaan. Pian hoitosuhteena alkanut ihmisten välinen tilanne muuttuu tuskallisen intiimiksi tahtojen taisteluksi. Persoonallisuudet limittyvät. Kuka onkaan kuka? Voiko kaksi olla yksi, voivatko yhden ihmisen sanat ja tunne elää kahdessa ihmisessä?

Mieleen jäävä ja melkein pelottava elokuva. Tätä elokuvaa en aio katsoa yksin yöllä.