Fiktioita

Työpöytäni on kuin räjähdyksen jäljiltä. Askarteluyritykset ovat jättäneet jälkeensä paperisilppua ja kartongin palasia. Mutta kun sanon näin, niin tilanne muuttuu jo joksikin toiseksi. Kukaan muu kuin minä ei voi saada juuri sitä aistielämystä: liiman sottaamia ja hassusti jäykistämiä paperineliöitä kädessä, sitä tunnetta kun sormi koskettaa kuviosaksien raatelemaa pahvin reunaa. Minun pöydälläni oleva paperisotku on oranssia ja vaaleanpunaista ja valkoista. Niiden värien todellisuutta sanat eivät kuitenkaan pysty kuvaamaan. Tarkkuus puuttuu, sanojen myötä todellisuus muuttuu fiktioksi.

Sanojen suhde todellisuuteen on mutkikas. Sanakirjoissa määritellään muutamalla yleistajuisella ja yleisluontoisella sanalla jonkun toisen sanan merkitys. Oikeastaan meillä kaikilla pitäisi olla omat sanakirjamme. Oranssi on muutakin kuin vain keltaisen ja punaisen liitto. Jollekin se on mekon väri hippikesänä, toiselle sarjakuvakirjan kurpitsa, kolmas ajattelee edellisen kesän auringonlaskua.

Fiktiolinjalla olin tänään myös kirjastossa. Lainasin E.L. Doctorowin Maailmannäyttelyn ja Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Uusi suomalainen löytö herättää myös lukuhaluja: Jan Blomstedtin Sibeliuksen pyörä. Viimeksi mainittu on tarina suvusta, historiasta ja esineistä. Esineet ovat huomion arvoisia nekin, ovathan ne oikeastaan kestävämpiä ja pitkäikäisempiä kuin me ihmiset. Hämmästelen hiukan näitä monia lainaamiani romaaneja, sillä viime aikoina minusta on tullut hyvin nirso fiktion suhteen. Ehkä se liittyy tähän tunteeseen sanojen riittämättömyydestä. Muistelen John Fowlesin Jumalten naamioita (romaani sekin), jossa Maurice Conchis toteaa sanojen olevan tosiasioita varten, ei kuvitelmia.

Pikabaletti

PuoLiskoisen kyydissä on aina mukava matkata balettitunnille. PuoLiskoinen ajaa Tummansinistään ja minä saan keskittyä juttelemaan hänen kanssaan tai – mikä pahempaa – pitämään monologia jostakin mielessä olevasta asiasta.

Balettitunnilla piti kiirettä. Keväiset esiintymiset lähestyvät ja tuntien loppuosa kuluu niiden harjoitteluun. Muutama meistä (minä heidän joukossaan) päätti jättää esiintymisen tänä vuonna väliin. Se on oikeastaan hyvin sitovaa. Ylimääräisiä harjoituksia riittää ja arki-illat kuluisivat niissä. Ja onhan tietysti aina esiintymisjännitys, ramppikuume – se kaikki.

Baletissa tehtiin normaalit sarjat, mutta paljon nopeammin kuin yleensä. Tietysti se koetteli kuntoa ja kestävyyttä, mutta selvittiinhän siitä sentään. Hiukan häiritsi kankaisten harjoitustossujeni tila: pesin ne äskettäin ja nyt tuntui kuin ne olisivat oudosti kutistuneet. Ehkä se menee ohi, kun tossut taas jaloissa pehmenevät ja menettävät vasta pestyn jäykkyytensä.