Luin Marguerite Duras'n nuoruusmuistelman nimeltä Rakastaja. Se kertoo 15 ja puoli vuotta vanhasta koulutytöstä ja hänen ensimmäisestä rakkaussuhteestaan. Taustana on Duras'n kasvuympäristö: 1930-luvun eksoottinen Vietnam (ent. Indokiina), köyhtyvän pienen perheen taistelu kulissien ylläpitämiseksi, kolmilapsisen perheyhteisön monimutkaiset ihmissuhteet ja puhumattomuudet. Ja tietysti rotujen välinen jännite, joka on siirtomaakulttuurissa aina läsnä. Sitä ei voi kieltää: nuoren ranskalaistytön suhde rikkaaseen aasialaismieheen on skandaali.

"Marguerite" (käytän periaatteesta lainausmerkkejä, koska voiko oikeastaan kukaan muisteltu henkilö olla sama kuin se henkilö, joka oikeasti eli tapahtumat siinä ajassa ja paikassa) kokee eroottisen rakkautta sisältävän suhteen, mutta rakkaus ei ole puhdasta. Hänen puoleltaan se ei tähtää avioliittoon eikä ikuiseen onneen: tyttö tietää vaistomaisesti, että hän on levoton ja irrallinen olento, avioon sopimaton. Ja mies, rakastaja, on sittenkin liian heikko. Hänen elämänsä on etukäteen suunniteltu ja vanha isä pitää ohjaksia tiukasti kädessään. Tyttö on hänelle kaunis lapsi ja palvonnan kohde, mutta myös jonkinlainen hyväntekeväisyysprojekti. Missä kulkeekaan prostituution ja anteliaisuuden välinen raja. 

Tässä kirjassa on puhdasta aistillisuutta. Eri rotujen välinen rakkaus tarkoittaa erilaiseen ihoon tutustumista ja siitä seuraavaa aistinautintoa. Pehmeä ja kiehtovan vieraan värinen iho voittaa hetkessä yhteiskunnan säätämät säännöt ja tavat.  

Tyttö on melkeinpä shakespearelaisessa Julian iässä, mutta hän ei ole Julia. 15-vuotiaana hän tutustuu ruumiilliseen rakkauteen tehden sen aikuisen naisen kylmäpäisyyttä ja harkintaa osoittaen. Rakastaja voi olla rakkaustarina, mutta epäpuhdas sellainen. Se on kuin taos, jossa on rakkautta ja jotain muuta – mitä? Uhmaa, epätoivoa, viileää tarkkailijan asennetta, sivustakatsojuutta? Halua rikkoa rajoja, tai halua olla tunnustamatta rajojen olemassaoloa.