Olimme PuoLiskoisen kanssa ikonimaalaamassa. Minä askaroin laskosten ja rajausten kiehtovassa maailmassa: suojelusenkelini mekko, viitta ja helmus ovat viivoitetut. Seuraavalla kerralla siirryn tekemään vaalennoksia.

Oikeastaan olen melko tyytyväinen kätteni työhön. Olin varma ohuiden ja tarkkojen viivojen ylittävän kykyni, mutta niistä tulikin yllättävän siistin näköiset. Eivät tietenkään ohuenohuet, mutta minun taitotasooni nähden oivalliset. Silmäni lepäävät enkelin väreissä. Ne tuntuvat omiltani. Juuri sellaiset vaatteet ovat varmasti minun suojelusenkelilläni. Jos maalaisin PuoLiskoiselle vastaavan, niin sen värityksestä tulisi aivan toisenlainen. Siinä olisi metsänvihreää, harmaata – ehkä hitunen kävyn karheaa ruskeaa. Silloin se tuntuisi PuoLiskoisen omalta, halukkaalta suojelemaan värikaimaansa.

Ikonimaalauksessa on kiehtovaa sen kyky yllättää. Oma enkelini on jo paljon väriä saanut pintaansa, mutta en silti osaa sanoa – en osaa nähdä – tuleeko siitä mitään. Siinä on vielä olemassa menestymisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet. Jokainen maalauskerta on kiikkumista keinulaudassa, jonka toisessa puolessa on tuho ja toisessa päässä onnistuminen.

Kotiin palauduttuamme otin hiuksistani pois soljen, joka piti niitä ylhäällä. Se tuntui lämpimältä, suorastaan kuumalta, oltuaan päätäni vasten vaativat maalauksen tunnit. Oli ihanaa sytyttää kynttilät, istua sohvalle ja lukea. Billie Holiday soi, PuoLiskoinen sytytti tulen kaakeliuuniin. Nuppu vaihtoi paikkaansa yhdestä sylistä toiseen, kunnes nukahti sohvalle sievälle kerälle.