Eilen oli kevään viimeinen balettitunti Raisiossa. Raadantaa tangon äärellä, kuten aina. Tällä kertaa en ollut aivan epätoivoinen suoritusteni johdosta, vaikka aina on parantamisen varaa. Jos luulot alkavat kasvaa liian suuriksi, niin ne pienenevät tehokkaasti Marinskin ballerinoja seuraavan dokumentin katselusta*.

Minusta tuntuu kuin olisin vasta nyt oppinut mitä on aukikierto kaikessa tuskallisessa kauneudessaan. Ronde de jambet voi tehdä joko fuskaten tai kunnolla. Tähän asti olen saattanut vetää muutamat mutkat suoriksi, mutta nyt tein niin, että lonkissa tuntui. Ei se saa olla vain jalan kieputtamista (sellainen vielä menettelisi, ei se ole vaikeaa), vaan siihen on liityttävä se aukikiertokin.

Oikean käden olkavarsi – tai olkapään nivel? – ei edelleenkään ole kunnossa. Tunnin lopuksi oli punnerruksia ja venyttelyä. Tein kymmenen etunojapunnerrusta ilman ongelmia, mutta sitten alkoikin taas tuntua tuttu tuska ja oli pakko lopettaa. Tämä vaiva on ollut minulla jo pitkään – paljon ennen pääsiäistä jo. Käsi ei enää arkisin ole kipeä ruokaa laittaessa tai siivotessa, mutta jumpassa ja baletissa huomaa sen olevan vajaakuntoinen. Hieroja onnistui parantamaan tilannetta talvella, mutta ei se mitään lopullista ratkaisua tuonut ongelmaani. Ja tämä hierontasessio oli kalenterini mukaan helmikuun lopussa! Niin pitkään siis on käsi vaivannut.

Naisia burqassa

Luin Khaled Hosseinin romaanin Tuhat loistavaa aurinkoa. Yhdysvalloissa asuva, mutta Kabulissa syntynyt Hosseini toimii äänenä äänettömille, nimittäin Afganistanin naisille. Ajallisesti romaanin tapahtumat kattavat kolmisenkymmentä vuotta ja kertomus kulkee kahden naisen kohtaloiden kautta.

Vanhempi nainen, Mariam, syntyy rikkaan miehen ja köyhän taloudenhoitajan aviottomaksi lapseksi. Isä-Jalililla on kolme vaimoa, mutta Mariamin äiti ei kuulu näiden vaimojen joukkoon. Hän oli vain miehen syrjähyppy ja hetken huvi, joka varmasti ilman lapsen syntymistä olisi unohtunut aikoja sitten. Elämän kovuus ja häpeän kantaminen ovat tehneet Mariamin äidistä katkeran naisen.

Mariamin elämän alku ei ole suotuisa: avioliiton ulkopuolella syntyneenä hänen osansa ovat köyhyys ja häpeä. Mariamin äidin kuoltua ei varakas isä vaimoineen tahdo keskuuteensa tätä häpeällisesti alkunsa saanutta, vaan viisitoistavuotias toimitetaan naimisiin Rashidin, vuosikymmeniä tyttöä vanhemman leskimiehen kanssa.

Nuoren naisen elämänlaatu huononee hänen saadessaan keskenmenon toisensa jälkeen. Aviomies on toivonut saavansa liitosta pojan, eikä vaimo pysty täyttämään toivetta. Tunteeton järkiliitto muuttuu siksi vuosien kuluessa vielä pahemmaksi pahoinpitelyn tullessa kuvaan mukaan.

Maa vajoaa kaaokseen taistelussa neuvostojoukkoja vastaan ja kotielämänkin hauras järjestys murtuu Rashidin tuodessa taloon uuden vaimon. 14-vuotias Laila on orpo, kaunis ja raskaana – tosin lapsen isä onkin yllätys.. Koulutettujen, valistuneiden vanhempien lapsen on vielä Mariamiakin vaikeampi sopeutua aviomiehen takapajuisiin käsityksiin avioliitosta ja vaimon roolista.

Talibanien valtakausi vie naisilta kaikki oikeudet. Peittämätön nilkka johtaa selkäsaunaan ja lakattu sormenkynsi sormen katkaisuun. Kodin ulkopuolelle ei ole asiaa ilman mahramia, miespuolista sukulaista. "Viettelevien värien" käyttäminen vaatetuksessa on kielletty, naisten äänekäs nauru on kielletty, korkeat korot on kielletty. Korut, koulutus, kosmetiikka, työskentely kodin ulkopuolella, tanssiminen ja laulaminen – kaikki kiellettyä. Urheilulliset harrastukset eivät tule kysymykseenkään, eikä – outoa kyllä – pyykin peseminen julkisella paikalla joen rannalla. Kotien ikkunat on maalattava umpeen, niin ettei ulkopuolinen maailma joudu katselemaan silmillään jotakin niin pelottavaa ja hirmuista näkyä kuin nainen.

Vastoin kaikkia odotuksia saman miehen kaksi vaimoa ystävystyvät. He eivät ole toistensa vihollisia: kumpikin on joutunut pakon edessä naimisiin, kumpikin on uhri. Sivu sivulta romaani muuttuu, kehittyy ja syvenee. Se on yhteiskunnallinen kuvaus, se on jännityskertomus ja se on selviytymistarina. Se pakottaa miettimään televisiossa nähtyjä naisia burqassa: millaisia kertomuksia niiden alle kätkeytyy?

Minua tämä kirja kosketti. En silti tiedä pitäisikö minun tuntea kiitollisuutta saamastani korkeasta koulutuksesta, mahdollisuudesta saada lääkärin apua, oikeudesta pukeutua kuten haluan, nauraa kuten haluan ja käyttää mieleistäni meikkiä. On vaikeaa ajatella elämää ilman perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia, enkä tiedä pitäisikö ihmisoikeuksien toteutumisesta tuntea kiitollisuutta – niidenhän pitäisi olla luonnostaan lankeavia, itsestään selviä, vähän niin kuin hengittämämme ilma. 

En usko suomalaisten miestenkään olevan "kiitollisia" elämästä ilman pakkopartaa ja -turbaania. Ehkä meidän naisten oikeudet ovat vieläkin niin tuoreita ja kyseenalaistettuja, että me helpommin ajattelemme mahdollisuutta menettää ne? Jos ne olisivat vanhempia ja itsestään selvempiä – jos niistä ei tarvitsisi taistella koko ajan –  niin ajatus mielivaltaisista rajoituksista voisi vain huvittaa. Nyt se pelottaa: näinkin voisi olla, tämä voisin olla minä. 

*) Dokkarin esitti FST5 maanantai-iltana. Pakko oli tallentaa..