Meillä oli mukava lauantai, yhdistelmä baletointia, kirjastoa ja sosiaalista aktiviteettia. Aamulla nousimme ylös vaihtelevan pirteinä – minä saatoin olla suorastaan hyperaktiivinen nukuttuani (taas kerran) tavattoman huonosti. Liian vähäinen uni ei aluksi ilmene väsymyksenä, vaan ainakin omalla kohdallani väpsähtelevän tarmokkuuden tilana, suoranaisena liikaenergiana.

Kävimme Raision kirjastossa. Kotikunnan kirjaston jätin suosiolla väliin vierailtuani siellä jo perjantaina. Raisiosta löytyi paljon kaikenlaista mielenkiintoista, Georg Henrik von Wrightin Ihminen kulttuurin murroksessa, Timo Hännikäisen Taantumuksellisen uskontunnustus ja Sam Harrisin Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus ihan vain muutamia mainitakseni. PuoLiskoinen sai taas toimia kuormajuhtana minun lainaillessani euforisen mielentilan vallassa kaikkea mahdollista. Kirjastokerrat PuoLiskoisen kanssa ovat oikesti parhaita: yksin liikkellä ollessani joudun pakosta rajoittamaan mielihalujani, koska yksin saan myös kirjastokassini kantaa. PuoLiskoisen kanssa on vapaus valita!

Baletissa vanhat sarjat ovat oikeasti vanhoja. Teimme ne nyt toiseksi viimeistä kertaa. Hurskas toiveeni on, ettei seuraavissa olisi ihan niin paljon hyppyjä. Meillä on tällä hetkellä kaksi hyppysarjaa tunnin lopussa ja tunnin kuluessa mielessä väikkyvät kauhukuvat tulevista hypyistä. Loikkiessa toisaalta huomaa, etteivät ne nyt niin pahoja ole. Ne väsyttävät, mutta eivät näännytä. Siinä on eroa.

Baletin jälkeen teimme ystävänpäivän kunniaksi sukulaisvierailun Turkuun. Kävimme isäni serkun luona. Monimutkaistetaan sukulaiskuviota vielä kuvailemalla häntä isoäitini kummitytöksi. Hänen luonaan saa aina nauttia kiinnostavasta keskustelusta, suloisen bichon havanaisin seurasta ja lyömättömistä kahvipöydän herkuista. Äitini piti hänestä paljon nuorena ja hän oli myös isovanhempieni suosikki. Isoisäni erityisesti yritti saattaa meitä yhteen, kun vielä asuimme Turussa. Mutta se ei toiminut – ajattelin meistä olevan vaivaa, monimutkaistin asioita tyypilliseen tapaani aivan liikaa ja jahkailin vain. Oikeastaan vaadittiin isäni kuolema siihen, että istuin alas ja kirjoitin kirjeen. Kai se oli muistutus ajan kulumisesta – ei kannata jättää huomiseksi sellaista, minkä voi tehdä tänään. Isäni serkku A-M muistuttaa isoäitiäni ilmiömäisen paljon, se ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Silmät ja tapa seisoa ja puhua ovat niin tuttuja kaikki. 

En enää pääse lähelle turkulaista ajattelutapaani, sitä 90-lukulaista. Yhdeksän ihmistä kymmenestä luultavasti ilahtuu saadessaan ystävällismielisen kirjeen. Itsekin ilahtuisin. Juutalaisilla muistaakseni on sanonta, ettei ihmisellä ole pahempaa vihamiestä kuin hän itse on. Se on totta: turhalla epäröinnillä, monimutkaistamisella ja puntaroinnilla sulkee paljon hyvää elämästä pois. 

"Sipristä sika seinustalle.."

Näin sanoi vanha kansa. Nyt on läntisen kalenterin mukaan Sipin päivä. Sipi on saanut nimensä Växjön ensimmäisestä piispasta pyhästä Sigfridistä, joka kuoli noin 1045. Pyhä Sigfrid nauttii/nautti Ruotsissa samanlaista kunnioitusta kuin meidän Henrik-piispamme (se Lallin surmaama). Skandinaaveille tämä päivä onkin ollut tärkeä.

Suomessa – näin kertoo Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto – tätä päivää on pidetty lähinnä merkkinä sikojen ja kanojen ulkoruokinnan alkamisesta. Ne saivat "avaimet käteensä", eli pääsivät ulos etsimään ruokaa ja luultavasti myös nauttimaan yhä lisääntyvästä auringonvalosta.

Sääenteiden kannalta on Sipin päivällä myös ollut oma merkityksensä. Lumisade Sipinä tiesi vielä runsasta lumimäärää kevättalven kuluessa. Suojasää taas oli hyvä merkki: se ennakoi varhaista kevättä ja runsasta kananmunien määrää.