Luin jokin aika sitten Märta Tikkasen isovanhempien tarinan Emma ja Uno. Rakkautta tottakai. Tikkasen isoäidin, Emma Sjödahlin, vie mennessään elämää suurempi rakkaus älykkääseen ja sivistyneeseen tulisieluun, jolla on pää täynnä suuria haaveita – ja taskut tyhjät mammonasta. Uno Stadiuksen kanssa Emma saa paljon taloudellisia murheita – mies myy vaimonsa myötäjäistilan ja hassaa tämän omaisuuden – ja kuusi lasta huolehdittavakseen. Käytännössä yhteiselämä päättyy jo ennen viimeisen lapsen syntymää.  

Meillä kaikilla lie taipumus kuvitella ennen asioiden olleen paremmin. Uno Stadius rinnastuu kuitenkin oikein kauniisti näihin nykyajan elatusmaksujen välttelijöihin, olipa vain paremmin koulutettu ja näyttävämmällä taustalla.

Ihmiskunnalla on ehkä vain rajattu määrä tarinoita, mutta lukematon määrä toisintoja ja variaatioita. On nuori mies, on nuori nainen – on rakkaus. On perhe-elämä, joka on joko onnellista, tai sitten ei. Joidenkin rakkaustarinoissa on tummia sävyjä enemmän kuin toisten. Joidenkin rakkaustarinat eivät edes ole rakkaustarinoita toisten mielestä. Kuka määrittelee rakkauden?

Tikkasen kirja tuo mieleen Jörn Donnerin ansiokkaan kertomuksen isovanhemmistaan. Minetten rakkaus on kronikan nimi. Donnerin isoäiti, rikas neito hänkin, vältti joutumisen köyhän oppineen puolisoksi. Ei rakkauden puutteen vuoksi, vaan sulhasen ennenaikaisen kuoleman. Tikkasen isoäiti solmi rakkausliittonsa, eikä sen tarina päättynyt kovinkaan onnellisesti. Menneen ajan ihmiset, huoltajat ja vanhemmat, saattavat silmiimme vaikuttaa kylmiltä ja laskelmoivilta. Mutta ehkä ripaus heidän tervettä järkeään sopisi meidän aikaamme? Yksin rakkaudesta ei voi elää. Sillä ei makseta vuokraa (asuntolainasta puhumattakaan), eikä sitä voi syödä.