Viime yö oli Vedenpaisumuksen yö. Olin juuri menossa nukkumaan – PuoLiskoinen olikin jo järkevänä miehenä sen tehnyt – kun kuulin keittiöstä kummallista sihinää. Hetken ajan ajattelin ulkona satavan, se ääni oli vähän sellainen. Totuus paljastui kuitenkin kaikessa karmeudessaan: vettä lainehti lattialla ja keittiön kaapissa oikein lorisi.
Mitä tehdään äärimmäisissä kriisitilanteissa? Enpä osaa sanoa, mitä muut tekevät – minä ainakin herätän PuoLiskoisen. Aamukolmeen asti sitten valvottiin ja PuoLiskoinen hoiteli keittiökatastrofia aina uusilla pyyhkeillä. Liedenkin joutui poloinen mies kiskomaan paikaltaan ja kuivailemaan sieltäkin takaa. Eipä käy kateeksi.
Vielä tänäänkin oli vettä valunut kaappien alta lattialle, mutta pahin on onneksi ohi. Onpa kerrankin jotain hyötyä yökyöpelin tavoistani: pelottaa ajatella mikä tilanne olisi ollut, jos vuoto olisi saanut jatkua koko yön aamuun asti. Syy vesien vyörymiseen oli joku letku, joka on yhteydessä jääkaappiin, sen tarkemmin en osaa sanoa.
Mona Lisa smile
Olen jo pitkään suunnitellut katsovani PuoLiskoisen minulle nauhoittaman elokuvan Mona Lisa smile, mutta aina on ollut olevinaan muita kiireitä. Viime yönä kuitenkin katsoin sen, vesien solistessa yläkerrassa. Jossakin syvällä sisimmässäni tiesin jo etukäteen rakastavani sitä ja niinhän sitten kävikin. Se ajankuva, 50-luvun epätoivoinen yritys palata viattomuuden aikaan ja unohtaa sodan karmea verilöyly. Ja se musiikki! Ja ne kampaukset: johonkin lyhyen ja puolipitkän välille sijoittuvat ultranaiselliset hiukset, kiharrettuina latvoistaan ja pinneillä kiinnitettyinä.
Elokuva sijoittuu vuoteen 1953, Wellesleyn konservatiivistakin konservatiivisempaan naisten yliopistoon. Venettä tulee keikuttamaan Julia Robertsin esittämä Katherine Watson, nuori taidehistorian opettaja, jolle taide on muutakin kuin Sikstuksen kappeli ja elämä muutakin kuin aviomiehen metsästystä. Wellesleyn 50-lukuinen tavoite on kasvattaa menestyville miehille sivistyneitä vaimoja ja tämä tavoite joutuu väistämättä törmäyskurssille Kalifornian vapaamielisen kasvatin arvojen kanssa. Sikstus siirtyy syrjään ja Jackson Pollock astuu esiin.
Mutta kuka oikeastaan vie tyttöjen valinnan vapauden? Opinahjo on toki konservatiivinen ja pyrkii tunkemaan kaikki samaan muottiin, mutta ajan kuluessa joutuu taidehistorian opettaja itsekin miettimään omia asenteitaan. Hänelle vapaus on vapautta valita kaikkea muuta paitsi kotirouvuus ja perhe.
Joku sanoi muistaakseni tuosta elokuvasta, että se on naispuolinen versio Kuolleiden runoilijoiden seurasta ja kieltämättä tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin: rajoja rikkovat opettajat, nuorten haaveet, joita rohkaistessaan opettaja joutuu vanhempien tulilinjalle. Ja tietysti se suoranainen raakuus, jolla vanhemmat ajavat lastensa päähän omaa agendaansa.
Pakostakin tulee ajatelleeksi sitä väistämättömyyttä, jolla me naiset aina päädymme vetämään lyhyemmän tikun tässä elämässä. Taidehistorian opettajan naiivi into "sinä voit saada kaiken, uran ja avioliiton" irrottaa 2000-luvun naisesta lähinnä kyynisen hymähdyksen. Ihan kuin kyse olisi jostakin arpajaisten jättipotista, mahdollisuus "saada" sekä ura että perhe. Siis: kuka haluaa uran ja perheen? Mitä on ura? Minun nähdäkseni useimmilla ihmisillä on vain työpaikka. Se ei ole sama asia kuin ura. Ja miksi ihmeessä olisi joku loton päävoitto saada raataa kahta työtä? Kantaa ainaista syyllisyyttä siitä, ettei omille lapsille ole riittävästi aikaa ja parisuhde ontuu kuin kehäraakki hevonen. Ei edes 2000-luvulla ole muuttunut mihinkään se vanha totuus kakun syömisen ja samanaikaisen säästämisen mahdottomuudesta. Jotain voit saada, kaikkea et. Elämä on valintoja.
Mitä eroa on työpaikkaihmisillä verrattuna uraihmisiin? Jos opiskelet tarpeeksi pitkälle ja hyvin palkattua alaa, niin voit ostaa käsilaukkusi Chanelin tai Luis Vuittonin valikoimista. Jos opiskelet huonommin palkattua alaa, niin päädyt shoppaamaan H&M:n hyllyiltä. Siinä on se ero, siinä ja vain siinä. Se ero Joe Blascon meikkien ja Rimmelin välillä. Onko se merkityksellinen ero? Sen päättää jokainen itse.
Työelämässä kukaan ei ole korvaamaton – paitsi ehkä siivooja. Jos elämään pyrkii luomaan merkitystä uran tai palkan kautta, niin onnea matkaan vaan: edessä on suuria pettymyksiä. Ja naista kuitenkin aina syytetään. Jos vekarat oireilevat ja avioliitto kriiseilee, niin naisen on syy. Jos olet työnarkomaani, niin laiminlyöt perheesi. Jos hoitelet perhettäsi kotona, niin jopa olet vanhanaikainen, laiska loinen. Miesten puuhailuista ei kukaan sano mitään. Kuten sanottua, me vedämme lyhyemmän tikun aina ja iankaikkisesti. Meillä on siitä paljon kokemusta.
Voisin muuten olla vaikka feministi, mutta minusta naisten vapautusliike ei ole niinkään vapauttanut naisia, vaan luonut lisää paineita ja ristiriitaisia odotuksia. Minä en neuvoisi ketään tavoittelemaan ainoastaan uraa ja perhettä, vaan neuvoisin lähinnä elämään itsen kannalta hyvää ja onnellistuttavaa elämää. Mitä se sitten merkitseekään.