Eurokriisi koettelee maanosaamme, eivätkä vanhan kansan enteetkään lupaa hyvää: Laurin päivää vietettiin sateisissa merkeissä. Kirkas aurinkoinen olisi merkinnyt koko loppuvuodeksi kaikkea hyvää ja kaunista, vaan toisin kävi. Pettua lupaa Laurin sade, kuin heijastellen talouspoliittista tilannettamme.

Viime aikoina olen ollut suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut vanhan kansan juhlapäivistä, tuosta menneestä tavasta hahmottaa vuoden kierto. Jaakon päivä rauhoitettiin ennen maailmassa työnteolta, lattiat koristettiin juhannuksen tapaan lehdillä. Kuinka moni ihminen nykyisin luopuisi mistään työtehtävästä  (harrastuksesta nyt puhumattakaan) uskomuksellisen syyn vuoksi? Kalenterissamme on lain voimalla säädetyt vapaapäivät jouluksi ja pääsiäiseksi, mutta niiden tuoma vapaa-aika on tavan ja tottumuksen vapaata. Siihen ei liity ajatusta ihmistä suuremman mahdin loukkaamisesta työnteolla.

Minua viehättää ajatus yhdestä ja samasta paikasta, ja ajan eri kerrostumista. Asun Mietoisten Hietamäessä, jossa Jaakolle on aikoinaan omistettu kirkko ja markkinatkin. Kävelen täällä, tässä paikassa ja ajassa, tavallisena arkipäivänä, jonka kohdalla läntisessä kalenterissamme on Jaakon nimi. Ortodoksisessa kirkossamme tänään muistetaan Herran äidinäidin, pyhän Annan kuolonuneen nukkumista. Kalentereissamme tunnetaan nämä kaksi suurta ja merkittävää pyhää, mutta merkitystä niillä ei ole. Muissa ajan kerrostumissa elävät omaa elämäänsä varjo-olennot. Tässä paikassa, toisesta ajassa, voi kuulla hiljaisia askeleita – siinä joku suuntaa kulkunsa Jaakolle omistettuun kirkkoon. Toisen ajan olennot, läpinäkyvät, hiljenevät myös pyhän Annan muistoksi. Muiden aikojen hiljentyessä tulee ainoa melu ja meteli omastamme.